Milloin koronalle voi nauraa?

Kulttuuri ja fyysinen läheisyys muuttuvat, pohtivat Ali Jahangiri, Merete Mazzarella, Alma ja Saara Turunen.

Ali Jahangiri

Stand up -koomikko, Vantaa

”Komedia on tragedian tulevaisuus, sillä jokaisessa huonossa hetkessä piilee huomisen koominen helpotus. Vielä maaliskuun alussa aloitin keikkani seuraavasti: ’Tilasin baarista Coronan, sain vastaukseksi: oluena vai tautina?’ Vain muutama viikko myöhemmin, ja viimeinen keikka ennen karanteenia alkoi huudolla: ’Mitä te täällä teette? Me kuollaan vielä kaikki!’ Sain naurut, ja sillä hetkellä yleisö ja minä, tietämättöminä huomisesta, antauduimme hetkeksi huumorin huolettomaan hoivaan.

Koomikoiden on joskus hyvä olla kommentoimatta traagisia tapahtumia, sillä vitsit saattavat pahimmillaan herättää kauhunhetket uudelleen eloon. Toisinaan huumori voi olla hädän hetkellä ainoa nyöri toivon ja toivottomuuden välillä. Ongelmaksi muodostuu komedian ja kauheuden erottaminen toisistaan. Se mikä naurattaa minua, saattaakin surettaa sinua.

Keikkojen peruuntuessa Instagramista on tullut minulle tärkeä ilmaisukanava. Olen pyrkinyt täyttämään julkaisujani hauskoilla korona-aiheisilla meemeillä, videoilla sekä kuvilla. Huhtikuun puolessa välissä kuulin suru-uutisen. Eräs minulle läheinen sukulainen oli menettänyt isänsä koronalle. Sukulaiseni seuraa minua tiiviisti sosiaalisessa mediassa maailman toiselta puolen. Aloin epäröidä yhtä julkaisua ja lykkäsin sitä. Kävin itseni kanssa vaikean keskustelun. Sallinko sukulaisille sen, minkä olen valmis riistämään tuntemattomilta? Kenen suru on tärkeämpi kuin oikeuteni nauraa saatikka naurattaa?

Komedia on tragedia plus aika. Ajan pituuden määrittää suhde kärsivään tahoon, ja komedia syntyy vasta, kun surutyö on tehty. Kyseinen julkaisu odottaa, sen aika tulee vielä.”

Merete Mazzarella

Kirjailija, Raasepori

”Paras lääke yksinäisyyteen on toinen ihminen.

Tätä sympaattista mottoa käyttää Helsinki Missio, jolta mieheni ja minä saimme kumpainenkin kirjeen viime lokakuussa. Kuvista kävi ilmi, että asia koski ikäihmisiä, ja luulimme molemmat, että meitä toivotaan avuksi jollekin vanhukselle, tai ainakin seuraksi. Kun katsoimme tarkemmin, tajusimme että päinvastoin, me jo seitsemänkymmentä täyttäneet voisimme saada apua ja seuraa.

Olimme kiitollisia, ettemme tarvinneet apua ulkopuolisilta – ja että me edelleen pystyimme auttamaan muita. Vajaata puolta vuotta myöhemmin kaikki oli äkkiä toisin. Koronan myötä jouduimme yhtäkkiä ajattelemaan itseämme haavoittuvaisina ja apua tarvitsevina, meidän piti eristäytyä, meitä patisteltiin pyytämään muita, nuorempia, käymään puolestamme ruokakaupassa ja apteekissa ja ylipäätään hoitamaan kaikki mahdolliset asiat, joita meillä voisi kodin ulkopuolella olla.

Ajattelin silloin – ja ajattelen edelleen – että hallitus (jos ministereillä ei olisi ollut niin kiire) olisi voinut valita jonkin muun ilmaisun kuin ’eristäytyä muista’. Vanhempia ihmisiähän on vuosien varrella hätyytelty, että nämä eivät ’eristäytyisi’, joten montaa ilmoitus hirvitti  – niin, se kuulosti rangaistukselta ja joidenkin korvissa kiellolta mennä lainkaan ulos.

Yksi asia on varma: eristäytyminen vaikuttaa epätasa-arvoisesti. Minulla – meillä – on kaikki hyvin, meillä on toisemme, me olemme Tammisaaressa, kävelemme pitkin rantoja ja metsässä, luemme ja kirjoitamme. Sydäntä vihlaisee, kun ajattelen niitä, jotka ovat yksin, jotka eivät pääse luontoon, eivät ehkä ollenkaan ulos. Erityisesti ajattelen niitä oikein vanhoja, jotka eivät nyt saa ottaa vastaan vieraita, jotka ehkä kuulevat niin huonosti – tai ovat niin dementoituneita – etteivät pysty puhumaan puhelimessa. Moni luultavasti mieluummin kuolisi kuin eläisi näin, mutta instituutioille on tärkeämpää, etteivät vanhat ihmiset saa koronaa kuin että heillä olisi elämänhalua.

Kyllä minäkin koen eksistentiaalista surua: tyhjä kalenteri voi olla nautinto ja keino elää ikään kuin ajan ulkopuolella, mutta on eri asia tuntea äkkiä raskaasti, että oma rooli on olla ainoastaan vanha ja hauras. Yhteiskunta avautuu pian askel kerrallaan, mutta ei meille, ei ennen kuin on rokote, ja siihen voi mennä muutama vuosi. Jos on seitsemänkymmentäviisi, kaksi vuotta on merkittävä osa jäljellä olevasta elinajasta.

Toivon, että me riskiryhmään kuuluvat voimme ennemmin tai myöhemmin olla tekemisissä ainakin muiden ryhmään kuuluvien kanssa, heidän jotka ovat eläneet – ja elävät – yhtä varovaisesti kuin me, että saisimme muodostaa yhteiskunnan yhteiskunnassa, eräänlaisen käänteisen spitaalisten joukon. Se ei lohduta niitä, jotka kaipaavat ennen kaikkea lastenlapsiaan, mutta tarjoaisi silti vähän normaaliutta.

Jos voin nyt auttaa muita vähemmän kuin ennen, haluan ainakin säilyttää jotakin autonomiastani käymällä itse ruokakaupassa –  aikaisin aamulla, riskiryhmille varattuna aikana. Miksi lähettäisin sijastani jonkun nuoremman ihmisen? Mehän olemme nähneet, että myös nuoremmat sairastuvat vakavasti.”

Alma-Sofia Miettinen

Laulaja, lauluntekijä, Helsinki

”Julkaisin esikoisalbumini toukokuussa, ja tarkoitus oli kiertää ensin Euroopassa ja jatkaa sitten Amerikkaan. Kesä oli täynnä keikkoja. Kaikki peruuntui. Levyn promoaminen tehtiin etänä tuotantoyhtiön toimistolta Helsingissä. Annoin joka päivä haastatteluja, kuvattiin videoita ja olin livelähetyksissä. Töitä oli tavallaan enemmän kuin ennen, koska tapaamisia varten ei tarvinnut matkustaa.

Olen kiertänyt maailmaa viisi vuotta. Etäyhteyksien ansiosta en varmaan enää koskaan lennä yhtä paljon, ja se on hyvä. Vihaan lentämistä. Kiertueita on tähän saakkakin tehty bussilla, esimerkiksi juuri ennen koronaa kierrettiin koko Amerikka bussilla. Euroopassa juna on tosi nopea.

Yleensä maailmalta on ihana päästä kotiin, olen ihan haipeissa. Nyt Suomi olikin suljettu ja outo, kun palasin kevään alussa. Se ahdisti. Vieläkään en ihan tunne, että olisin kotona, koska en näe ystäviä tai käy ravintoloissa syömässä. Olen vain kotona ja toimistolla.

Olen 24-vuotias ja painanut monta vuotta töitä niska limassa. Koska en opiskele, haluan yleensä vapaa-ajalla koko ajan oppia jotain, kehittää itseäni. Tänä keväänä olen tajunnut, että palautuminen on todella tärkeää. Pitää levätä, muistaa perhettä, olla läsnä. Aina ei tarvitse katsoa ajankohtaista ja tärkeää dokumenttia, voi valita hömppää ja vain olla.

Edessä on samanlainen kesä kuin 17-vuotiaana, silloinkaan ei ollut töitä. Aion viettää pitkän kuuman kesän. On kuitenkin outoa, kun ei tiedä, milloin ja miten keikat taas jatkuvat. Keikoilta saa energiaa, järisyttäviä adrenaliinipiikkejä. Melkein sekoaa, kun jengi huutaa ja laulaa. Se on ihanaa.”

Saara Turunen

Kirjailija, ohjaaja, Helsinki

”Heti koronakriisin alkuvaiheessa oli selvää, että kulttuuri tulisi kärsimään. Teatterit peruivat näytöksiä ja konserttisalit sulkivat oviaan. Toisaalta säätiöt alkoivat jakaa avustuksia. Monet halusivat panostaa digitaalisuuteen, taiteilijan tuli esitellä jokin innovatiivinen hanke, joka toteutettaisiin virtuaalisessa ympäristössä.

Jotkut ryhtyivätkin tekemään esityksiä verkkoon, ja nostan heille hattua, mutta samaan aikaan tämä kaikki sai minut hiukan epäileväiseksi.

Digitalisaatio on mahdollistanut paljon hyvää. Podcastien myötä radio koki renessanssin, suoratoistopalvelut paransivat musiikin saatavuutta, ja äänikirja auttaa niitä, joille lukeminen olisi muuten hankalaa. Itse nautin edelleen perinteisestä kirjasta, mutta on selvää, että jos sattuu olemaan vaikkapa rekkakuski, joka tykkää kuunnella kirjallisuutta rekkaa ajaessaan, tai näkövammainen, joka rakastaa tarinoita, tulevat äänikirjat tarpeeseen. On turha kinastella siitä, kumpi on parempi. Formaatit tulevat elämään rinnakkain ja ihmiset voivat nauttia niistä itselleen sopivimmalla tavalla.

Samaan aikaan on olemassa taidemuotoja, joita ei voi korvata digitaalisesti. Näihin kuuluu muun muassa teatteri, tuo ikivanha lajityyppi, jonka ajateltiin katoavan viimeistään silloin kun elokuva keksittiin.

Mutta niin vain jatkoi teatteri olemistaan ja ihmiset siellä käymistään. Ja viimeistään tuolloin kävi selväksi, että teatteri palvelee eri tarkoitusta kuin elävien kuvien katselu. Ajattelen, että sen viehätys piilee ennen kaikkea tilan ja ajan jakamisessa sekä ruumiillisuudessa.

Tila muuttaa aina tapahtuman luonnetta, avara sali tai kellariloukko tekevät kokemuksesta erilaisen. Yhteinen aika taas liittyy siihen, että koemme tapahtumat samalla hetkellä ja nauramme rinnakkain, vierustoveri ei voi lähteä käymään jääkaapilla tai painaa pausea sillä välin, kun muut jatkavat katsomista.

Ruumiillisuus puolestaan on kytköksissä vaistonvaraiseen ja ikiaikaiseen puoleen meissä. On niin paljon asioita, joihin sanat eivät riitä, jotka ihmiseläin kertoo eleiden ja liikkeiden avulla. Tulemme jatkossakin asumaan kehojemme sisällä, ja näin ollen lihallinen kokemus tulee kiehtomaan meitä aina, niin kauan kun maapallolla tallustamme.”

Lue myös:

Ennen kuin arki palaa, opimme tuskallisen paljon itsestämme, sanoo Tuomas Aivelo – Miltä näyttää Suomi koronan jälkeen?

Onko tämä enää paikkani, jos on pidettävä aina maskia, pohtii vanhustenhoitaja – Miltä näyttää Suomi koronan jälkeen?

 

Juttua on päivitetty 29.5. 2020 kello 10.01: Lisätty Merete Mazzarellan tekstin ruotsinkielinen versio.

Sisältö