Millainen maa Suomi olisi ilman Mannerheimia?

SK:n arkistoista: Kuka tahansa kenraali olisi selvinnyt sisällissodasta ja talvisodasta. Mutta ei enää vuodesta 1944.

Kesäkuu 1918. Mannerheim on hävinnyt kilvan ylipäällikkyydestä Ernst Löfströmille, joka ottaa valkoiset sotasankarit vastaan Helsingin Esplanadilla. © Gunnar Lönnqvist / LEHTIKUVA

Kun Yleisradio järjesti syksyllä 2004 äänestyksen kaikkien aikojen suurimmasta suomalaisesta, voittajasta ei ollut epäselvyyttä. Marsalkka C. G. E. Mannerheim sai loppukilpailussa melkein kolmasosan äänistä. Sekä miehet että naiset asettivat hänet ykköseksi Risto Rytin, Urho Kekkosen ja muiden edelle.

Vastaajat saivat myös perustella valintojaan. Mannerheimin kohdalla ylisanat olivat loppua kesken. Monet arvelivat, että ilman häntä Suomi ei olisi itsenäinen:

”Kansa olisi hajotettu ja vailla ihmisarvoa. Suomen kieli kamppailisi olemassaolonsa puolesta.”

”Suomi olisi täysin toisenlainen, tai olisi ehkä jopa lakannut olemasta.”

”Jos ei tämä mies olisi Suomen historiaan vaikuttanut, olisi nyt edessäni PC-näppäimistön sijasta lautasellinen kylmää kaalisoppaa.”

 

Ajatus Suomesta ilman Mannerheimia ei todellisuudessa ole kovin kaukaa haettu. Muutaman kerran oli pienestä kiinni, ettei hänen elämänsä olisi mennyt aivan toisin.

Mannerheimin kirjeiden perusteella tiedetään, että sotilaallisesta tieteelliseksi laajentunut Aasian-retki vuosina 1906-1908 sai hänet harkitsemaan vakavasti tutkimusmatkailijan uraa. Esikuva löytyi perhepiiristä. Mannerheimin täti oli ollut naimisissa Koillisväylän löytäjän, Adolf Erik Nordenskiöldin kanssa.

Tammikuussa 1918 Mannerheimilla oli onnea, että hän ylipäätään pääsi Vaasaan johtamaan sisällissodan valkoisia joukkoja. Juna, jolla hän matkusti, oli täynnä venäläisiä ja punakaartilaisia. He olisivat pidättäneet salanimellä esiintyneen kenraalin heti, jos tämä olisi paljastunut.

Tampereen asemalla se oli lähellä, kun vaunuun tuli kolme sotilasta, ja Mannerheim erehtyi vanhasta muistista käyttämään heidän kuultensa venäjää. Ellei nuori suomalainen rautatievirkamies olisi tullut avuksi, Mannerheim olisi saatettu ampua siihen paikkaan.

Vähältä piti myös, ettei kahdeksasta Neuvosto-Venäjälle paenneesta punaupseerista koottu iskuryhmä onnistunut murhaamaan häntä Tampereella huhtikuussa 1920.

Tuolloin kohteeksi oli valittu kaupungin valtausta juhlistanut suojeluskuntaparaati. Mannerheim ratsasti sen kärjessä, kuin tarjottimella, mutta kun hän tuli katsojien seassa pistooli kädessä odottaneen Kaarle Salon kohdalle, Salo jänisti ja pakeni laukaustakaan ampumatta.

Suurin osa salaliittolaisista jäi kiinni ja sai pitkät vankeusrangaistukset. Kaksi heistä pääsi myöhemmin Neuvostoliittoon erikoisessa vankienvaihto-operaatiossa, josta ei juuri hiiskuttu julkisuuteen.

 

Kun tsaarin armeijan kenraaliluutnantti Mannerheim palasi myöhään syksyllä 1917 takaisin Suomeen kolmenkymmenen Venäjän-vuoden jälkeen, hän oli suurelle yleisölle tuntematon, eikä edes hallituksen senaattoreilla ollut tarkkaa kuvaa hänestä.

Senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud toki muisti, että Mannerheim oli osallistunut runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin sukunsa edustajana valtiopäiville samassa aatelissäädyssä, johon myös Svinhufvud itse kuului. Mannerheimin rooli ei ollut kuitenkaan ollut silloin kovin näkyvä, ja seuraavana vuonna toteutunut eduskuntauudistus oli katkaissut hänen poliittisen uransa ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaa.

Mannerheimin nimitys sisällissodan valkoisen armeijan ylipäälliköksi ei siis johtunut niinkään siitä, että hän olisi ollut ylivertaisen ansioitunut tehtävään. Hänellä ei vain ollut vakavia kilpailijoita.

Ensimmäisenä katseet kohdistuivat itsenäisyysaktivistien perustamaan Sotilaskomiteaan, jonka alaisuuteen porvarilliset suojeluskunnat olivat siirtyneet edellisenä syksynä. Sen puheenjohtajaksi oli vain kuukausi ennen sodan alkua kutsuttu kenraaliluutnantti Claes Charpentier, joka oli komentanut vuosina 1914-1917 Kaukasiassa ensin ratsuväkidivisioonaa ja myöhemmin armeijakuntaa.

Alun perin ajatus oli, että nimenomaan Charpentier olisi ottanut valkoisen armeijan komentoonsa. Hänen terveytensä oli kuitenkin jo sen verran heikko, ettei hän uskonut enää kestävänsä sodan rasituksia. Charpentier kuoli myöhemmin samana vuonna vain runsas kuukausi 60-vuotispäiviensä jälkeen.

Toinen vaihtoehto oli Suomen kaartin viimeisenä komentajana 1903-1905 toiminut Nikolaj Mexmontan. Hän oli oleskellut maailmansodan aikana Tukholmassa ja valmistautunut siellä perusteellisesti tulevaa itsenäisyystaistelua varten. Mexmontan olisi myös mielellään ottanut tehtävän vastaan, mutta everstinä hänen oli paha kilpailla kenraalitason upseereja vastaan.

Venäjältä kotimaahan oli palannut myös Saimaan kanavapäällikön poika Ernst Löfström. Hän oli pari vuotta Mannerheimia vanhempi ja oli palvellut jonkin aikaa samassa keisarin henkivartiokaartissa. Mannerheim oli ylennetty kenraaliksi aikaisemmin, mutta Löfström muistutti mielellään, että hän oli puolestaan saanut urhoollisuudesta myönnetyn Yrjön ristin ennen Mannerheimia. Nokkimisjärjestys ei siis ollut aivan selvä.

Mannerheimia auttoi, että sotilaskomitean keskeisiin hahmoihin kuulunut Hannes Ignatius ajoi hänen nimittämistään. Ignatius ja Svinhufvud olivat vanhoja tuttuja, sillä molemmat olivat kuuluneet nuorsuomalaisen puolueen venäläisvastaiseen siipeen. Kun Ignatius ehdotti ylipäälliköksi Mannerheimia, Svinhufvudilla ei ollut mitään ajatusta vastaan.

 

Ignatiuksen ja Svinhufvudin asettuminen Mannerheimin taakse oli sikäli erikoista, että yhdessä ratkaisevassa asiassa Mannerheim oli täysin eri kannalla kuin he. Sekä Ignatius että Svinhufvud olivat saksalaismielisiä, kun taas Mannerheimille Saksa oli ollut vanhastaan vihollinen, ja hän suhtautui siihen epäluuloisesti vielä senkin jälkeen, kun siitä oli uudessa tilanteessa tullut Suomen auttaja.

Vuoden 1918 sota olisi voinut saada alusta asti eri luonteen, jos valkoisilla olisi ollut Mannerheimin sijasta joku Saksassa koulutuksensa saanut tai muuten vain Saksaa ihaillut ylipäällikkö.

Valkoisten joukkojen ensimmäinen testi oli venäläisten riisuminen aseista Pohjanmaalla. Se olisi ollut vaikeampaa, jos miehistön lisäksi myös päällystö olisi tehnyt vastarintaa.

Mannerheim ja monet muutkin valkoisten johtajat tunsivat kuitenkin venäläisten upseerien ajattelutavan ja puhuivat heidän kanssaan myös konkreettisesti samaa kieltä. Sen ansiosta osa venäläisistä luovutti aseensa suosiolla ja jopa auttoi suojeluskuntia.

Jos aseiden riisuminen olisi pitkittynyt, punaiset olisivat saaneet enemmän aikaa koota joukkojaan ja olisivat olleet valmiimpia, kun taistelut toden teolla alkoivat.

Edes kaikki Venäjällä palvelleet upseerit eivät olisi tehneet samaa ratkaisua kuin Mannerheim. Kun Mannerheim neuvotteli tilanteesta 25. tammikuuta lähimpien työtoveriensa kanssa, Löfström kieltäytyi jyrkästi käymästä huonosti aseistetuilla ja kouluttamattomilla joukoilla venäläisten kimppuun. Hän jäi kuitenkin yksin.

Mannerheim itse uskoi, että hyökkäys tapahtui viime hetkellä. ”Ellemme silloin olisi toimineet, ei tilanne olisi nyt se mikä on”, hän arvioi jälkeenpäin.

Ensimmäisten viikkojen aikana piti myös päättää jääkärien tehtävistä. Jääkärit itse olisivat halunneet pysyä yhdessä, itsenäisenä ja muita paremmin koulutettuna iskujoukkona. Mannerheim torjui ajatuksen. Hänen mielestään jääkärien piti levittää osaamistaan mahdollisimman laajalle.

Kiista ratkesi lopulta niin, että jääkärit hajotettiin kouluttajiksi eri joukko-osastoihin.

Jääkärien ajamassa vaihtoehdossa ei todellisuudessa ollut mitään järkeä. Vaikka he olivat sotataidoiltaan ylivertaisia, heitä oli sittenkin melko vähän. Jos he olisivat saaneet tahtonsa läpi, valkoisten tappiot olisivat todennäköisesti olleet suuremmat.

Toisen kerran Mannerheimille tuli kiire, kun sodan alkamisesta oli kulunut kuukausi. Helmikuun lopussa hänelle kerrottiin, että Saksa oli lähettämässä valkoisille apuvoimia. Yksi retkikunta oli jo Ahvenanmaalla etujoukkona.

Poliitikot Svinhufvudia myöten ja myös osa sotilaista olivat innoissaan. Helsinkiin jääneet senaattorit olivat saaneet tarpeekseen piileskelystä ja halusivat, että punaiset ajettaisiin pois mahdollisimman nopeasti.

Mannerheim oli kauhistunut. Hän oli varma, että valkoiset voittaisivat sodan ilman ulkopuolista apuakin. Saksalaisten tulo uhkasi viedä Suomelta oikeuden päättää omista asioistaan. Pahimmassa tapauksessa Suomi olisi joutunut suursotaan Saksan rinnalla.

Ylipäällikkö halusi osoittaa, että hänen armeijansa pystyi voittamaan punaiset ilman saksalaisia apujoukkojakin. Aluksi piti vallata Tampere.

Nytkin Mannerheim sai kuulla varoituksia, etteivät joukot olisi siihen valmiit niin nopeasti kuin hän ajatteli, ja taas hän sivuutti ne.

Alkoi kilpajuoksu ajan kanssa. Valkoiset ehtivät Tampereelle samana päivänä kun saksalaiset tulivat Hankoon.

Lopulta kävi juuri niin kuin Mannerheim oli pelännyt. Saksalaiset marssivat Helsinkiin suurina sankareina, eikä Suomessa tehty seuraavina kuukausina juuri mitään heitä kuulematta.

Mannerheim teki omat johtopäätöksensä ja siirtyi sivuun.

Tilanne olisi silti ollut erilainen, jos Mannerheimin tilalla olisi jo helmi-maaliskuussa ollut joku saksalaismyönteisempi kenraali.

Silloin valkoiset olisivat luultavasti jääneet odottamaan Berliinistä luvattuja apujoukkoja ja hyökänneet etelään vasta niiden saavuttua. Suomi olisi käytännössä menettänyt itsenäisyytensä rippeetkin.

Vankileireillä olisi luultavasti kuollut vielä enemmän ihmisiä. Mannerheim – niin kuin muutkin Venäjän armeijassa palvelleet upseerit – vierasti alun perin koko leiriajatusta.

Venäjällä sotilaat oli totutettu ajattelemaan, että tärkeintä on ampua pahimmat rettelöitsijät, ja loput voitiin päästää menemään. Hiukan tähän tapaan toimittiin esimerkiksi Varkauden valtauksen jälkeen. Siellä valkoiset ampuivat ilman mitään oikeudenkäyntiä noin 90 punaista, mutta kymmenkertainen määrä päästettiin vapaaksi.

 

Sodan jälkeen ei ollut kahta sanaa, etteikö Mannerheim olisi vastannut ylipäällikkönä odotuksia. Turhamaisena miehenä – Englannissa häntä olisi kutsuttu dandyksi – hän myös otti paraateista ja muista kunnianosoituksista kaiken irti.

Vähemmälle huomiolle jäi, että oikeasti valkoiset eivät olisi tarvinneet Mannerheimia sodan voittamiseen. Ratkaisu ei nimittäin johtunut vain voittajien hyvyydestä vaan ennen kaikkea vastustajan huonoudesta. Punaisten sotiminen oli kautta linjan niin amatöörimäistä, että kuka tahansa ammattisotilas olisi tehnyt heistä selvää.

Muutaman kuukauden päästä Mannerheimia tarvittiin sen sijaan oikeasti. Marraskuussa 1918 Saksa antautui, ja Berliiniin tukeutuneelta politiikalta meni hetkessä pohja. Suomen koko valtiollisessa eliitissä ei ollut yhtäkkiä juuri ketään, jota sodan voittaneet länsivallat olisivat kuunnelleet.

Saksan kukistuttua oli selvää, ettei Svinhufvud voinut enää jatkaa tilapäisenä valtionpäämiehenä. Asetelma oli hankala, sillä tehtävässä piti pystyä miellyttämään sekä länsivaltoja että armeijaa, eikä tällaisia ehdokkaita ollut ruuhkaksi asti.

Mannerheim oli lopulta ainoa, joka täytti kunnolla valtionhoitajan kriteerit. Ellei hän olisi ollut käytettävissä, Suomessa olisi todennäköisesti ollut paha sisäpoliittinen kriisi vain puoli vuotta sisällissodan jälkeen.

Suomi tarvitsi lännestä ennen kaikkea kahta asiaa: elintarvikkeita ja itsenäisyystunnustuksen. Molempien hankkiminen jäi Mannerheimin tehtäväksi. Ranskaan ja Isoon-Britanniaan suuntautunut neuvottelumatka oli sekä kaupallinen että poliittinen menestys.

Matka vaikutti välillisesti Suomen kansainväliseen asemaan toisellakin tapaa.

Kun suhteet länteen oli saatu luotua, Suomen oli helpompi päästä maailmansodan voittajien perustamaan Kansainliittoon, YK:n edeltäjään. Siellä toimiminen teki Suomea tunnetuksi maailmalla ja auttoi saamaan sympatiaa, kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 hyökkäsi.

Toteutumattomassa kauhuskenaariossa Suomesta olisi tullut kansainvälinen hylkiö, jonka horjuva talous olisi tehnyt sisäpolitiikasta entistäkin levottomampaa.

 

Lännessä Mannerheim oli takeena, että Suomeen voitiin luottaa. Idässä oli toisin.

Sisällissodan aikana, helmikuussa 1918, Mannerheim ehti kaiken muun lisäksi luvata, ettei hän panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin Itä-Karjalakin on vapaa. Päämajassa suunniteltiin täyttä päätä hyökkäystä Aunukseen, ja vasta senaatin väliintulo keskeytti hankkeen valmistelun.

Suur-Suomesta haaveilleet heimoaktivistit eivät kuitenkaan antaneet periksi. Kesken jäänyt projekti kaivettiin sodan jälkeen uudestaan esiin. Mannerheimin lupaus oli vielä tuoreessa muistissa.

Kunnianhimoisimmissa suunnitelmissa haaveiltiin jopa Mannerheimin vanhan kotikaupungin Pietarin valloittamisesta. Mannerheim – tai ”Andersson”, niin kuin aktivistit häntä kutsuivat – oli valtionhoitajana hyvin perillä kaavailuista ja antoi niille hyväksyntänsä.

Suomen lähialueilla käydyt heimosodat kestivät neljä vuotta, ja niihin osallistui vajaat 10 000 vapaaehtoista. Niin suurta joukkoa olisi tuskin saatu liikkeelle, jos Mannerheim ei olisi ollut taustalla rohkaisemassa.

Hiukan sama päti 1930-luvun alussa puhjenneeseen Mäntsälän kapinaan, jonka tavoitteena oli kaataa laillinen hallitus ja siirtää valta oikeistolaiselle diktaattorille. Mannerheimin nimi nousi taas esiin, ja hänen kanssaan tekemisissä olleet saivat sen käsityksen, ettei ajatus ollut kenraalille itselleenkään vastenmielinen. Hänen varaansa lasketut toiveet eivät synnyttäneet kapinaa, mutta joillekin ne antoivat hyvän lisäsyyn mennä mukaan.

Maailmansotien välissä Mannerheim teki pitkiä aikoja kaikkea muuta paitsi politikoi; kävi ulkomailla pitkillä metsästysmatkoilla, sponsoroi lastensuojelua ja harkitsi yhdessä vaiheessa jopa värväytymistä Ranskan Muukalaislegioonaan.

Mannerheimin lastensuojeluliitto perustettiin 1920. Seuraavina vuosina se rakensi Suomeen laajan neuvoloiden verkoston. Toisissa oloissa se olisi ehkä jäänyt lottien tehtäväksi.
Presidentinvaaleissa 1931 P. E. Svinhufvud voitti K. J. Ståhlbergin vain kahdella äänellä. Se katkaisi Mannerheimin vapaaherran elämän.

Svinhufvudin ensimmäisiä merkittäviä päätöksiä oli Mannerheimin valinta puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Samalla Mannerheim sai uudelta presidentiltä lupauksen, että sodan syttyessä hänestä tehtäisiin armeijan ylipäällikkö. Kun Kyösti Kalliosta tuli myöhemmin presidentti, hän vahvisti asian vielä uudelleen.

Jos Ståhlberg olisi voittanut, hän tuskin olisi kääntynyt ensimmäiseksi Mannerheimin puoleen. Ylipäällikköasiakin olisi jäänyt silloin avoimeksi. Mannerheimin paikalla olisi voinut olla talvisodassa Hugo Österman, joka toimi muodollisesti sotaväen päällikkönä – nykykielellä puolustusvoimien komentajana – vuodesta 1933 syksyyn 1939.

Östermanilla olisi ollut hyvin erilainen armeija johdettavanaan. Kukaan toinen sotilas ei olisi saanut poliitikkoja hyväksymään 1930-luvulla edes sen kokoisia materiaalihankintoja, jotka Mannerheim sai vietyä läpi. Joukkojen varusteissa olisi ollut vielä pahempia puutteita, ilmavoimat olisivat olleet pienemmät ja panssarintorjunta heikompaa.

Toisaalta jos puutteet olisivat olleet vielä ilmeisemmät, hallituksessa olisi voitu olla syksyllä 1939 valmiimpia taipumaan Neuvostoliiton vaatimuksiin. Puolustusministeri Juho Niukkasen olisi ollut paljon vaikeampi rehvastella, että Suomi kyllä pärjää useita kuukausia, tuli vastaan mitä tahansa.

Suomenkielisten ja suomenruotsalaisten kielitaistelusta olisi tullut vielä repivämpi. Poliitikot eivät olisi ilman Mannerheimin väliintuloa viheltäneet peliä poikki ennen kuin se olisi ollut pohjoismaista yhteistyötä ajatellen myöhäistä.

Mannerheim oli aktiivinen myös Ruotsissa. Siellä viesti kuului, että suomalaiset ovat kelpo pohjoismaalaisia, vaikkei aina siltä näyttänyt.

Tämän sanoman perillemeno oli yksi edellytys, että Ruotsi ja Suomi pääsivät 1938 neuvottelemaan Ahvenanmaan linnoittamisesta ja myöhemmin jopa valtioliitosta.

Vähän ennen talvisotaa oli jälleen lähellä, ettei Mannerheim siirtynyt sivuun.

Hän oli puolustusneuvoston puheenjohtajana ottanut tavaksi uhata säännöllisesti erolla, kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Kesällä 1939 oli taas tällainen tilanne, ja pahaksi onneksi juuri samaan aikaan kun presidentti Kallio oli sairauslomalla.

Osa ministereistä oli jo niin kyllästynyt Mannerheimin kiukutteluun, että he olisivat olleet valmiit etsimään neuvostolle uuden puheenjohtajan. Vasta Kallion väliintulo sai tilanteen rauhoittumaan.

Todennäköisesti Suomi olisi selvinnyt talvisodasta suunnilleen samalla tavalla, vaikka Mannerheimin erouhkaus olisi mennyt läpi.

Talvisodan syttyessä Mannerheim ei vielä ollut sellainen kansaa yhdistävä hahmo, joka hänestä tuli myöhemmin sotavuosina. Jos ylipäälliköksi olisi tullut Österman tai joku muu tekninen sodanjohtaja, kansan symboliseksi keulakuvaksi olisi nostettu presidentti Kallio. Hän olisi vedonnut ainakin sodan alussa kansan syviin riveihin olemuksellaan jopa tehokkaammin kuin Mannerheim.

Sodanjohtajanakin Mannerheim olisi ollut mahdollista korvata. Joku toinen ylipäällikkö olisi hyvin voinut saada sekä eri aselajit että yksittäiset kenraalit pelaamaan paremmin yhteen.

Varsinkin Mannerheimin tapa johtaa lähimpiä alaisiaan luottohenkilöiden kautta, normaalin virkatien ohi, herätti sekä pahaa verta että sekaannuksia.

Talvisodan viimeisinä viikkoina Mannerheim vaikutti arvovallallaan siihen, ettei rauhaa tehty aikaisemmin. Hinta oli kova, sillä suuri osa talvisodassa kuolleista suomalaisista kaatui nimenomaan helmi-maaliskuussa.

Toisaalta Mannerheim ei ollut ainoa, joka empi. Kenen tahansa vanhan koulun sotilaan olisi ollut vaikea laskea aseita, kun suomalaiset olivat vielä kaukana Neuvostoliiton vaatiman uuden rajan takana. Poliitikoistakin monet olivat eri syistä sodan jatkamisen kannalla.

Mannerheimin tapauksessa huomiota herättivät kuitenkin hänen motiivinsa. Hän ajatteli enemmän sitä, miltä asiat näyttivät – sekä aikalaisten että historian silmissä.
Pääministeri Risto Ryti ei ollut samalla tavalla tarkka kunniastaan. Juuri hän matkustikin lopulta Moskovaan hyväksymään kovat rauhanehdot.

Mannerheimin suurin merkitys oli siinä, että sodan lopputuloksesta ei tarvinnut jossitella. Vaikka Karjalan menettäminen ja muutkin alueluovutukset kirpaisivat, ainakin kansa tiesi, että niiden torjumiseksi oli tehty kaikki mahdollinen.

Välirauhan aikana Mannerheim jatkoi siitä mihin oli 1930-luvulla puolustusneuvoston puheenjohtajana jäänyt. Perustuslain mukaan ylipäällikkyyden olisi pitänyt rauhanteon jälkeen palautua presidentille, mutta sekä Kalliolle että Mannerheimille sopi erinomaisesti, että sodan aikana vakiintunut työnjako säilyi uudessakin tilanteessa.

Tästä eteenpäin Suomen historia olisi hyvin erilainen ilman Mannerheimia.

On vaikea kuvitella, että kukaan toinen sotilas olisi ensinnäkään pystynyt pitämään ylipäällikkyyttä itsellään. Jos ylipäällikkönä olisi ollut siviili, Suomi ei olisi alkanut heti varustautua uuteen sotaan samalla tavalla. Teollisuuden jälleenrakennuksessa olisi ajateltu muitakin kuin sodankäynnin tarpeita, eikä armeijan miesmäärää olisi kasvatettu yhtä rajusti.

Jatkosotaan olisi voitu lähteä kuudentoista sijasta kahdellatoista divisioonalla.

Hyökkäysvaiheen aikana Suomi ei välttämättä olisi miehittänyt Itä-Karjalaa. Österman oli johtajana Mannerheimia varovaisempi, eikä hän olisi yhtä helposti lähtenyt kauas vanhan rajan taakse. Voimia ei olisi kulutettu turhan takia.

Itä-Karjalan valtaus osoittautui jälkeenpäin virheeksi, sillä se sitoi joukkoja vielä silloin, kun niitä olisi tarvittu etelämpänä Kannaksella. Itä-Karjalasta ei edes tullut rauhanneuvotteluissa Mannerheimin toivomaa kauppatavaraa.

Toisaalta Suomi olisi voinut ajautua jonkun muun kuin Mannerheimin komennossa vielä lähemmäs Saksaa. Sodan ajalta on paljon todisteita, joiden mukaan saksalaiset tajusivat, ettei heidän kannattanut kävellä ristiriitatilanteissa Mannerheimin ylitse. Kenelläkään toisella suomalaisella ei ollut yhtä vahvaa asemaa.

Saksan painostus olisi saattanut pakottaa Suomen keskittämään enemmän voimia Leningradia vastaan kuin mihin Mannerheim oli valmis. Siitä olisi maksettu kova hinta sodan jälkeen.

Jatkosodan aikanakin Mannerheimille sattui muutama läheltä piti -tilanne.

Kenraaliluutnantti W. E. Tuompo kertoo yhdestä sellaisesta sodan jälkeen julkaistussa päiväkirjassaan. Syyskuun alussa 1941 Mannerheim teki tarkastusmatkan Säämäjärvelle ja Syvärille. Matkan jälkeen kävi ilmi, että ylipäällikön käyttämä juna oli kulkenut venäläisten rautatiemiinoitusten yli neljä kertaa. Suomalaisten onneksi miinat eivät räjähtäneet.

Kaksi vuotta myöhemmin Mannerheim oli seuraamassa Aunuksessa järjestettyä taistelunäytöstä, kun hän joutui venäläistä tiedustelupalvelua johtaneen majurin tähtäimeen. Majuri ei ollut kuitenkaan tunnistanut ylipäällikköä.

Niin päästiin kevääseen 1944. Neuvostoliitto alkoi valmistella sodan lopullista ratkaisua ja Suomi kypsytellä rauhaa.

Jälkeenpäin on keskusteltu siitä, olisiko Suomi voinut varautua paremmin puna-armeijan suurhyökkäykseen ja oliko Mannerheim enää paras mahdollinen henkilö johtamaan armeijaa.

Suomelle oli tuolloin kuitenkin tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja.

Mannerheimia on arvosteltu muun muassa siitä, että hän ei olisi täysin ymmärtänyt, mitä Stalinilla oli mielessään. Siitä tuskin oli kysymys. Keväältä 1944 on jopa kirjallisia todisteita, joissa Mannerheim käyttää tulevaisuudesta puhuessaan suurhyökkäys-sanaa. Miesten ja hevosten päästäminen toukotöihin ei johtunut väärästä sotilaallisesta tilannearviosta vaan yksinkertaisesti viljapulasta. Jos maatalouslomat olisi peruttu, koko yhteiskunta olisi mennyt sekaisin.

Eri asia on, osattiinko päämajassa ottaa kaikki irti siitä mitä tiedustelu oli saanut selville. Mannerheimin vaatimuksesta siellä oli omaksuttu erikoinen tapa, että tiedustelutiedot ja operatiiviset asiat esiteltiin ylipäällikölle erikseen. Näin Mannerheim varmisti, että hän ei koskaan jäänyt neuvotteluissa oppositioon. Samalla menetettiin kuitenkin mahdollisuus arvioida asioita useammasta näkökulmasta.

Kesäkuun 25. päivänä puna-armeija hyökkäsi Talissa suomalaisten kolmatta ja viimeistä Kannaksen puolustuslinjaa vastaan. Seuraavana päivänä Ryti, joka nyt oli presidentti, allekirjoitti niin sanotun Ribbentrop-sopimuksen. Käytännössä se oli Adolf Hitlerille osoitettu kirje, jossa Ryti lupasi, ettei Suomi tee Neuvostoliiton kanssa erillisrauhaa vastoin Saksan tahtoa. Vastineeksi Saksa lupasi Suomelle joukkoja ja aseita, joista tosin osa oli jo toimitettu perille.

Paljon ei olisi tarvittu, että sitoumus olisi jäänyt antamatta. Ryti itse epäröi, osa ministereistä vastusti, eivätkä kaikki sotilaatkaan pitäneet hyötyjä selvinä. Jopa Mannerheimin luottomiehiin kuulunut yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs oli epäilevällä kannalla.

Mannerheim ajatteli kuitenkin, että armeijan kannatti varmuuden vuoksi ottaa vastaan kaikki mahdollinen lisäapu. Se ratkaisi.

Neljä päivää myöhemmin Yhdysvallat katkaisi diplomaattisuhteet ja karkotti Suomen lähettilään Washingtonista. Sitä ei olisi tapahtunut, jos Mannerheim ei olisi ollut hengittämässä Rytin niskaan.

Toisaalta Ribbentrop-sopimus oli Stalinille hiukan samanlainen viesti kuin länsivaltojen avuntarjousten puntarointi talvisodan viimeisinä viikkoina. Se vahvisti Kremlissä kuvaa, että Suomi oli epätoivoisessa tilanteessa valmis melkein mihin tahansa.

Sellaista maata ei kannattanut miehittää.

Hertta Kuusinen ja Johan Helo eivät olleet uskoa Moskovassa korviaan. Suomen kommunistisen puolueen johto oli käymässä Neuvostoliitossa, ja toverien suureksi iloksi he pääsivät myös Stalinin puheille.

Kuusinen ajatteli, että tarkoitus oli keskustella siitä miten vallankumous edistyi. Stalinia kiinnostivat kuitenkin aivan muut asiat. Kuusisen hämmästykseksi hän avasikin keskustelun kysymällä Mannerheimin vointia.

Stalin – vanha inhorealisti – ymmärsi, että Mannerheim saattoi olla luokkavihollinen pahimmasta päästä, mutta samalla hän oli ainoa, joka sai arvovallallaan suomalaiset nielemään vapaaehtoisesti Neuvostoliiton vaatimat rauhanehdot. Ja oikeastaan vielä enemmän; Mannerheim oli jopa ensimmäinen, joka keksi ehdottaa sodan jälkeen YYA-sopimuksen tapaista järjestelyä.

Mannerheimin sisäpoliittinen asema oli niin vahva, että kun Ribbentrop-sitoumuksen rasittaman Rytin tilalle tarvittiin elokuussa 1944 uusi presidentti, Suomessa ei edes harkittu muita vaihtoehtoja.

Vaikein paikka oli heti välirauhan teon jälkeen. Seuraavina kuukausina Suomen piti karkottaa maassa olleet saksalaiset ja samaan aikaan huolehtia armeijan saattamisesta rauhanajan vahvuuteen. Neuvostoliittolaiset olivat koko ajan valmiina puuttumaan tilanteeseen, jos asiat eivät olisi menneet heidän mielensä mukaan.

Itä-Euroopan maiden historian perusteella tiedetään hyvin, mitä siitä olisi seurannut.

Yhdessä suhteessa Suomi olisi ollut vielä huonommassa asemassa kuin Tšekkoslovakia, Unkari ja muut, jotka joutuivat yksi toisensa jälkeen rautaesiripun taa. Ne eivät olleet kuuluneet koskaan Venäjään, joten Neuvostoliitto ei vienyt niiltä uudessakaan tilanteessa itsenäisyyttä, otti vain vaikutuspiiriinsä.

Viro, Latvia ja Liettua olivat sen sijaan olleet Suomen tavoin Venäjän keisarikunnan osia, ja Moskova alisti ne kaikki suoraan valtaansa. Kommunistien käsiin jääneistä tsaarin Venäjän entisistä alusmaista vain Puola säilyi itsenäisenä.

Suomi – toisin kuin Puola – oli kuitenkin jo ennen talvisotaa luettu kokonaan Neuvostoliiton etupiiriin.

Neuvostotasavallan tai kansandemokratian aikaa olisi kestänyt runsaat neljäkymmentä vuotta, 1980-luvun loppuun. Suomi tuskin olisi sinä aikana aiheuttanut Neuvostoliitolle paljon harmia. Suomalaiset olisivat olleet kukistamassa Unkarin ja Prahan kansannousuja samalla tavalla kuin tsaarin alaisuudessa Puolan kapinaa.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Suomikin olisi liittynyt kaikkiin läntisiin järjestöihin nopeinta mahdollista tahtia. Kukaan ei olisi haikaillut liittoutumattomuuden perään.

Jos Mannerheimia ei olisi ollut, Suomi olisi nyt Natossa.

 

Juttua varten on haastateltu dosentti Lasse Laaksosta, dosentti Marko Tikkaa ja professori emeritus Martti Turtolaa.

Juttu julkaistiin ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 25-26/2012.