Miksi Suomi ei valloittanut avaruutta 1980-luvulla? Neuvostoliitto pyysi mukaan kosmonauttiohjelmaan

Avaruuslento ei olisi tehnyt hyvää tutkimukselle, vakuuttaa professori Risto Pellinen.
Kotimaa 15.10.2016 10:32

Italian eteläkärkeä ISS-avaruusasemalta kuvattuna. © Nasa / AFP / Lehtikuva

Täytyy sen olla totta koska Arvi Lind kertoo asiasta iltauutisissa: Suomi valloittaa avaruuden. Korkeimmalla mahdollisella tasolla on sovittu, että suomalainen kosmonautti osallistuu Neuvostoliiton avaruusohjelmaan. Tavoitteena on miehitetty avaruuslento vielä 1980-luvun jälkipuoliskolla.

Alkaa kansallinen avaruusmieshaku, jonka päätteeksi Suomesta valitaan neljä ehdokasta kosmonauttien koulutusohjelmaan. Lopulta ensimmäiseksi suomalaiseksi avaruudessa valitaan 32-vuotias ilmavoimien taistelulentäjä, kapteeni Kauppinen.

Hänen koulutuksensa Moskovan lähellä sijaitsevassa huippusalaisessa Tähtikaupungissa kestää yhteensä puolitoista vuotta. Venäjänkielisessä opetuksessa käydään läpi Sojuz-avaruusalus ja sen toiminta läpi perinpohjaisesti. Kauppisen sopeutumista lennon olosuhteisiin ja tilanteisiin testataan simulaattoreissa ja tosipaikkoja jäljittelevissä harjoituksissa.

Mikäli koulutus sujuu hyvin, kiipeää Kauppinen lopulta kahden kokeneemman neuvostokosmonautin kanssa Baikonurin kosmodromissa kantoraketin kärjessä odottavaan alukseen. Määränpää on Mir-avaruusasema noin 350 kilometrin korkeudessa.

Asemalla kosmonautti Kauppinen leijuu viikon verran painottomuudessa, osallistuu tieteellisiin kokeisiin, leikittelee ilmassa leijuvilla esineillä ja raportoi suomalaiselle medialle tuntemuksistaan.

“Suomi näyttää niin kauniilta täältä ylhäältä.”

Lennon päätteeksi kosmonauttikolmikko tömähtää laskuvarjojen varassa paluukapselissa Kazakstanin arolle. Paikalla on Yleisradion kuvausryhmä.

Seuraavat viikot ja kuukaudet Kauppinen kiertää ympäri Suomea kertomassa kokemuksistaan. Kymmenen vuotta myöhemmin hän kirjoittaa muistelmansa: Ensimmäinen suomalainen avaruudessa. Ne julkaisee Otava.

 

Liki 40 kansakuntaa on jo saanut edustajansa avaruuteen, jopa sellaiset vähemmän ilmeiset maat kuin Afganistan, Kuuba, Mongolia ja Vietnam. Bulgarialaisia on lentänyt avaruuteen jopa kaksi, romanialaisiakin yksi. Suomella sen sijaan ei ole vieläkään omaa astronauttia.

Syynä ei ole uskalluksen puute, ja myös riittävän päteviä miehiä tai naisia varmasti löytyisi. Taustalla on politiikka. Ja raha.

Suomalainen olisi hyvinkin voinut lentää avaruuteen jo 1980-luvulla ja tapahtumat olisivat epäilemättä edenneet edellä kuvatulla tavalla. Hanke saatiin kuitenkin torjuttua, silloisten tiedepäättäjien suureksi helpotukseksi. Avaruuslento ei olisi ollut hyvä asia meikäläisen tieteen ja tutkimuksen, ei edes avaruustutkimuksen kannalta.

”Huhtikuussa 1981 konkarikosmonautti Vitali Sevastjanov puhui Suomi–Neuvostoliitto-seuran kokouksessa ja kutsui suomalaiset mukaan kosmonauttiohjelmaan. Seuran hallitus teki asiasta välittömästi esityksen valtioneuvostolle,” muistelee avaruustutkimuksen emeritusprofessori Risto Pellinen.

Suomella ei vielä tuolloin ollut varsinaista avaruustoimintaa, mutta Neuvostoliiton kanssa tehtiin teknistieteellistä niin kutsuttua TT-yhteistyötä. Itänaapuri ohjeisti suorasukaisesti, että aloittelevan avaruusmaan olisi hyvä lähteä liikkeelle kosmonauttiohjelmalla.

Asia ei kuitenkaan edennyt, vaikka silloista pääministeriä Kalevi Sorsaa (sd) ja ministerivaltuuskuntaa kierrätettiin Moskovan lähistöllä sijaitsevassa Tähtikaupungissa. Kosmonauttien koulutuskeskus herätti poliitikoissa innostusta. Sorsa ehti jo lupailla Suomen tarttuvan tarjoukseen, mutta kun esitystä käsiteltiin ulkoministeriössä keväällä 1984, pantiin avaruushaahuilulle piste.

Pekka Jauhon [professori ja silloinen VTT:n pääjohtaja] johtamassa TT-komiteassa todettiin, että kosmonauttiohjelma on kallis ja rahat saattavat mennä hukkaan. Silloin katsottiin, että on parempi käynnistää tieteellinen yhteistyö myös avaruussektorilla ja unohtaa koko kosmonauttiohjelma.”

Risto Pellinen tietää mistä puhuu, sillä hän on ollut uransa aikana monissa työryhmissä, komiteoissa ja asiantuntijaelimissä, joissa on suunniteltu ja toteutettu suomalaista avaruustutkimusta. Eikä pelkästään suomalaista: Pellinen on ollut myös Euroopan avaruusjärjestön ESA:n tiedeohjelmakomitean puheenjohtaja.

”On vaikea kuvitella, että maa, jolla ei ollut mitään kokemusta varsinaisesta avaruustutkimuksesta, olisi voinut tehokkaasti hyödyntää kosmonauttiohjelmaa. Avaruudesta olisi voinut ottaa valokuvia Suomesta ja mahdollisesti revontulista, mutta mitään muuta ei tule mieleen.”

 

Ehdotus suomalaisen lähettämisestä avaruuteen tehtiin poliittis-kaupallisista syistä. Se torjuttiin lähinnä taloudellisin perustein mutta taustalla kummittelivat myös poliittiset seikat.

Neuvostoliitto oli jo aiemmin lennättänyt Varsovan liiton maiden kosmonautteja avaruuteen. Suomi olisi aloitteen hyväksyessään tullut kiusallisesti rinnastuneeksi niihin.

Tosin Interkosmokseksi ristityssä ohjelmassa tekivät lentoja Tšekkoslovakian, Puolan ja Itä-Saksan kaltaisten sosialististen liittolaismaiden edustajien lisäksi kosmonautit Syyriasta, Intiasta ja Ranskasta. Myöhemmin avaruuteen lennätettiin esimerkiksi britti.

Pääsyy kosmonauttiohjelman hyljeksimiseen oli kuitenkin raha. Jonkinlaisen käsityksen avaruuslennon kustannuksista saa Itävallan vastaavasta hankkeesta. Se toteutettiin paikallisen tiedeyhteisön vastustuksesta huolimatta.

Kosmonautti Franz Viehböck teki vuonna 1991 reilun viikon mittaisen lennon Mir-asemalle. Itävalta oli tuolloin jo Euroopan avaruusjärjestön jäsen ja maan oma avaruusjärjestö oli perustettu vuonna 1972. Avaruusosaamista oli siten jo entuudestaan.

AustroMir-91-lennon aikana Viehböck teki kosmonauttikollegojensa kanssa Maata kiertävällä radalla kaikkiaan viisitoista tieteellistä koetta. Silti hanke oli itävaltalaisille pettymys.

”Pelkkä lento maksoi seitsemän miljoonaa dollaria ja koko budjetti ylitti reippaasti kymmenen miljoonaa. Lento ei antanut Itävallan avaruusohjelmalle toivottua piristysruisketta. Sikäläisen avaruustutkimuslaitoksen johtajan Willy Riedlerin mukaan rahat menivät hukkaan”, Pellinen sanoo.

Itävallan Viehböck on koulutukseltaan elektroniikkainsinööri, Suomesta kosmonauttikoulutukseen olisi todennäköisesti lähetetty juuri ilmavoimien hävittäjälentäjä. Avaruuslennon tieteellinen anti olisi jäänyt köykäiseksi.

”Suomalainen olisi lennätetty jonkun veteraanikosmonautin kanssa avaruusasemalle noin viikon ajaksi. Ohjelmassa olisi ollut joitakin tieteellisiä mittauksia, valokuvausta ja PR-mielessä suomalaisen ruokatarjoilun järjestämistä, ehkä kalakukkoa ja kokkelipiimää.”

Kymmenen miljoonaa dollaria mainostempusta olisi ollut kallis hinta pienen Suomen tiederahoista pulitettavaksi.

 

Vaikka kosmonauttikoulutusta pidettiin perustellusti huonona aloituksena suomalaiselle avaruustoiminnalle, oli maamme oikeastaan ollut mukana avaruustutkimuksessa jo 1950-luvun lopulta lähtien, tosin vähemmän hohdokkaasti maanpinnalta tehtävien havaintojen kehittäjänä.

Maailman ensimmäinen satelliitti Sputnik laukaistiin Maata kiertävälle radalle lokakuussa 1957. Vain pari viikkoa sen jälkeen Helsingin yliopiston tähtitieteen professori Gustaf Järnefelt aloitti satelliitin ratahavainnot. Noihin aikoihin käynnistettiin myös säännölliset revontulikuvaukset, jotka jatkuvat edelleen. Lapin taivaalla alati leimuavista pohjantulista onkin muodostunut meillä keskeinen avaruustutkimuksen kohde.

Suomeen on rakennettu kansainvälisiä revontulitutkia ja laajoja magnetometriverkkoja. Vuonna 1981 käynnistyi Eiscat-hanke, jonka antennit sijaitsevat Sodankylässä, Ruotsin Kiirunassa ja Norjan Tromssassa. Projektissa on mukana kaikkiaan seitsemän valtiota.

Avaruudessa tapahtuva avaruustutkimus oli kolme vuosikymmentä sitten Suomessa jotakin aivan uutta. Silti jotain oli keksittävä, jotta kosmonauttikuvio saataisiin lopullisesti poistettua päiväjärjestyksestä.

Kuin tilauksesta vuonna 1984 suomalaisille ja ruotsalaisille tutkijoille tarjoutui mahdollisuus lähteä rakentamaan laitteita neuvostoliittolaiseen Interball-satelliittiin. Sen oli määrä tutkia Maata ympäröivää magnetosfääriä.

Satelliittihanke lykkääntyi, kun Neuvostoliitto päättikin käynnistää Phobos-ohjelman. Naapuriplaneetta Marsia kohti lähetettäisiin kaksi luotainta, joiden mukana olisi kaksi Phobos-kuun pinnalle tähtäävää laskeutujaa. Ruotsi oli osallistumassa myös tähän projektiin, joten pohjoismaisen yhteistyön merkeissä suomalaisetkin saivat jalkansa oven väliin.

”Lähdimme liikkeelle täysin tyhjältä pöydältä ilman mitään aikaisempaa kokemusta avaruuslaitteiden rakentamisesta. Moskovassa neuvoteltiin tammikuussa 1985 yhteistyöstä ja siitä se sitten vain käynnistyi.”

Lopulta suomalaistutkijat päätyivät osallistumaan peräti kolmen laitteen rakentamiseen. Merkittävin niistä oli Aspera, avaruuden hiukkasia tutkiva instrumentti. Sen pohjalta kehitettyjä edistyneempiä versioita on matkannut myöhempien luotainten mukana Marsin ohella myös Venuksen kiertoradalle.

Kunnianhimoinen Phobos-hanke oli lopulta epäonninen. Ensimmäinen luotain simahti jo matkalla, Phobos 2 taas pääsi tammikuussa 1989 Marsia kiertävälle radalle. Se ehti tehdä mittauksia kolmen kuukauden ajan, mutta yhteys katkesi ennen laskeutujien irrottamista. Suomalaiset laitteet toimivat kuitenkin moitteettomasti. Avaruusaika oli alkanut myös Suomelle.

”Ilman Phobos-ohjelmaa maamme avaruustutkimuksen historia olisi todennäköisesti paljon vaatimattomampi. Vuosina 1985–87 luotiin se laaja pohja, jolla yhä toimitaan”, Pellinen arvioi.

 

Suomalainen kosmonautti jäi kouluttamatta, mutta eurooppalainen avaruusyhteistyö voi vielä jonakin päivänä poikia suomalaisen astronautin. Suomi on ollut ESA:n jäsenmaa vuodesta 1995 ja avaruusjärjestöllä on oma astronauttiryhmä. Kovin kummoisia toiveita suomalaisesta ESA-astronautista ei kuitenkaan kannata elätellä.

Suomi on aina 1980-luvulla alkaneista jäsenyysneuvotteluista asti pitänyt tiukasti kiinni siitä, että ESA:n suuriin ja kalliisiin avaruusohjelmiin emme osallistu. Näitä ohjelmia ovat esimerkiksi kantorakettien kehittäminen – ja miehitetyt avaruuslennot.

Olemmekin saaneet seurata sivusta, kun ”naapurin poika”, ruotsalainen Christer Fuglesang on ei vain kerran vaan kahdesti käynyt kansainvälisellä ISS-asemalla ja tehnyt tuntikausia kestäviä avaruuskävelyjä.

Vaikka itävaltalaisen Viehböckin lento oli aikoinaan pettymys, monien Euroopan maiden astronautit ovat saaneet valtavasti julkisuutta, lisänneet avaruustutkimuksen suosiota ja kasvattaneet ihmisten kiinnostusta kaikkea avaruuteen liittyvää toimintaa kohtaan.

Risto Pellisen mielestä Suomen pitäisi olla mukana myös Euroopan avaruusjärjestön miehitettyjen lentojen ohjelmassa.

”Toimin neljä vuotta ESA:n pääjohtajan neuvonantajana ISS-ohjelmassa ja olin mukana käynnistämässä Aurora-ohjelmaa, joka tähtää miehitettyyn Mars-lentoon. Näissä tehtävissä näin selvästi, että suomalaisella osaamisella olisi hyvä asema miehitettyjen lentojen ohjelmissa. Kerta toisensa jälkeen jouduin toteamaan, mitä politiikallamme menetimme.”

ESA:n astronauttihaut ovat periaatteessa avoimia kaikille jäsenmaille riippumatta siitä, osallistuuko miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaan vai ei. Viimeisin haku oli vajaa kymmenen vuotta sitten ja yli 8 000 hakijasta valittiin kuusi uutta astronauttia. Suomalainen biologi Jussi Lehtonen oli kymmenen finalistin joukossa.

Sen pidemmälle on maanmiehemme käytännössä vaikea päästä.

Tiukan seulan läpäisseet kandidaatit ovat kaikki huippuyksilöitä ja lopullisessa valinnassa painaa väistämättä myös se, onko ehdokkaan kotimaa rahoittamassa avaruusjärjestön miehitettyjä lentoja. Ruotsi on, Suomi ei ole.

”Kun Fuglesang lensi Kansainväliselle avaruusasemalle, koko Pohjola tiesi, että meillä on nyt ensimmäinen oma – joskin ruotsalainen – astronautti avaruudessa. Jos astronautti olisi ollut Suomesta, olisi jokainen suomalainen taatusti seurannut henkeä pidätellen tapahtumaa. Nykyisin media metsästää jatkuvasti sankaritarinoita, ja tällainen olisi huippuluokkaa. Astronautti antaisi myös uutta toivoa ja innostusta nuorisolle.”

 

Mediahohdokkaan astronauttitoiminnan sijasta Suomi on keskittynyt arkisempaan avaruuden tutkimukseen miehittämättömien laitteiden avulla. Suomalainen ei ole koskaan käynyt avaruudessa mutta esimerkiksi suomalainen kaasunpaineen mittalaite on.

Tulokset ovat olleet hyviä, niukoista resursseista ja myöhäisestä aloituksesta huolimatta Suomi on kerännyt avaruuden tutkimisessa kansainvälistä mainetta sekä kunniaa. Suomalaista tekniikkaa on matkannut niin planeetoille, kuille kuin komeetoillekin.

Kaukaisimmat instrumentit ovat laskeutuneet Huygens-luotaimen mukana Saturnuksen Titan-kuun jäiselle kamaralle yli miljardin kilometrin päässä. Vastikään päättyneessä Rosetta-hankkeessa Suomella oli keskeinen rooli. Tšurjumov–Gerasimenko-komeetan pinnalle päätyi ensin Philae-laskeutuja ja sitten koko Rosetta-luotain. Se ohjattiin lentonsa päätteeksi syyskuun lopussa tömähtämään pyrstötähden ytimeen.

”Suomi on aina koettu varteenotettavana yhteistyökumppanina avaruushankkeissa. Rahoituksemme ei ole ollut kovin runsasta, mutta osaamisemme on todella arvostettua. Olemme osallistuneet lähes sataan vaihtelevan kokoiseen avaruushankkeeseen ja niistä on jäänyt selvä muistijälki maailman avaruustutkijoiden mieleen”, Pellinen sanoo.

Keskeisin tutkimuskohde on 1980-luvun perinteitä vaalien ollut Mars. Merkittävä osa punaiselta planeetalta saaduista säätiedoista on kerätty Ilmatieteen laitoksen ja Vaisala Oy:n yhteistyönä kehitetyillä mittalaitteilla. Niitä on ollut useiden luotainten mukana.

Seuraavan kerran suomalaista tekniikkaa pääsee Marsin pinnalle 19. lokakuuta, kun viime maaliskuussa laukaistu ExoMars saapuu perille. Sen mukana on Schiaparelli-laskeutuja, jonka tutkimuslaitteistoon kuuluvat Ilmatieteen laitoksen kehittämät kaasukehän painetta ja kosteutta mittaavat instrumentit.

 

Maineikas menneisyys ja nykyisyys eivät takaa valoisaa tulevaisuutta. Avaruushankkeiden rahoitus on jatkuvasti pienentynyt. Pellinen pitää vakavana puutteena myös keskitetyn avaruushallinnon puuttumista. Suomi on ainoa Euroopan avaruusjärjestön jäsenmaa, jolla ei ole erillistä avaruustutkimuslaitosta.

”Kotimainen Aalto-1-satelliitti on piristävä uutuus ja voi johtaa uudentyyppiseen kehitykseen, mutta takavuosien suurhankkeet voidaan unohtaa. Suomi on pullollaan päteviä tutkijoita, mutta he muuttavat yksi toisensa jälkeen ulkomaille, kun toimintamahdollisuudet meillä supistuvat.”

Entä astronautti: lentääkö suomalainen jonain päivänä avaruuteen vai jatkammeko avaruuden tutkimista maanpinnalta käsin? Risto Pellinen on realistisen optimistinen.

”Se ei tapahdu huomenna, mutta ehkä ennen vuotta 2050 nähdään Suomen lippu astronautin kypärässä. Itse uskon tällä alalla positiiviseen kehitykseen.”