Yritykset, vastuu ja sen pakoilu – elämme ennen kokemattomia vaaran vuosia

Mielipide 22.3.2012 18:00

Työskentelin 1970-luvun lopulla pankkilakimiehenä kolmen Kansallispankin holhoukseen ajautuneen suuremman yrityksen restrukturointityöryhmissä. Tähän työhön osallistui myös tuolloin jo useita vuosia eläkkeellä ollut legendaarinen pääjohtaja Matti Virkkunen, yksi maamme sodanjälkeisen jälleenrakennuksen avainhenkilöistä.

Hän jakoi auliisti meille nuoremmille uusille tuttavilleen kokemustaan ja sydämestä kummunutta elämänviisauttaaan. Tässä esimerkkejä: Pankin yhteiskunnallinen vastuu on pitää elossa kaikin mahdollisin keinoin ja tarvittaessa jopa henkilökohtaisin uhrauksin kaikki sellaiset yritykset, jotka työllistävät yli 1 000 henkeä. Se on myös meidän vastuumme pankin etuoikeutettuina ja yhteiskunnan parempiosaisina asiakaspalvelijoina.

Pankin vastuu ja kumppanuus alkaa siitä, kun se on ollut omilla rahoituspäätöksillään myötävaikuttamassa asiakasyrityksen kasvuun vähintään tuohon kokoluokkaan. On rintamakarkuruutta ja vastuunpakoilua hylätä asiakas satunnaisten vaikeuksien kohdatessa suhdannevaihteluiden ja asiakkaasta riippumattomien muiden vastoinkäymisten vuoksi.

Ainoa poikkeus sääntöön oli se, ettei pankki voi antautua rikollisen toiminnan suosijaksi. Tuolloin oli tapaus, missä suurehko yritys ajautui vaikeuksiin, kun sen omistajajohtaja kierrätti kolmannessa maassa olleen oman tilinsä kautta yhtiön raaka-aineostot ja jätti rahoista huomattavan siivun itselleeen. Se yhtiö sai mennä konkurssiin.

Aikamme rintamakarkureita ja toisten siivellä eläviä vapaamatkustajia ovat ne lukuisat läntisen maailman suurempien yritysten avainhenkilöt, jotka selittävät kaikki ikävät ratkaisut toimintaympäristön muutoksella. Totuus on kuitenkin yleensä se, että menestys on johtanut ylimielisyyteen ja henkiseen veltostumiseen. Toimintaympäristön muutostrenedejä ei ole enää ajoissa ennakoitu eikä tunnustettu. Kilpailijat ovat nousseet rinnalle tai ajaneet jo ohi.

Kun näin käy, pannaan vahinkojen maksajiksi ne yrityksen tai sen koko tuotantoketjun omalla työllään luoneet ihmispoloiset, joilla ei ole ollut mitään tekemistä yhtiön vaikeuksiin johtaneiden laiminlyöntien kanssa. Kysymys ei ole yrityksen elossaselviämistaistelusta, vaan markkinavoimien sankarilliseksi käyttäytymismalliksi kohottamasta kvartaalitaloutta mielistelevästä patologisesta pahuudesta.

Maailma on toki Virkkusen ajoista muuttunut ja pankkien ohella moraalista vastuunkantoa edellytetään esimerkiksi pitkien valmistus-ja toimitusketjujen tahtipuikkoa heiluttavilta suuryrityksiltä.

Olen tehnyt työtä yhdessä monen huikean ammattitaitoisen yritysjohtajan kanssa, sekä suomalaisen että ulkomaalaisen. Monen hyveellisyyden ja oikeudenmukaisuuden ovat murskanneet kvartaalitalouden tulospaineet ja niistä seuraava epäinhimillinen työpaine, 24/7, aina palveluksessa.

Korostetusti on jäänyt mieleen yksi yritysjohtaja, Ikean Ingvar Kamprad. Hänen eettiseen, kvartaalitaloudesta vapaaseen yritysjohtamiseen kuuluu esimerkiksi se, että kyydistä pudonnut tai pudotettu pitkäaikainen yhteistyökumppani saatetaan monivuotisella sopeuttamisohjelmalla Ikeastasta riippumattomaksi. Ikea jopa auttaa alihankkijaa korvaavien asiakkaiden etsimisessä.

Tätä voi pitää esimerkillisenä vastuunkantona – oikeana sydämen sivistyksenä, sivistyksen muodoista jaloimpana. Ja sitä sivistystä näkee enää murheellisen vähän tässä kvartaalitalouden kiroamassa maailmassa.

Matti Virkkusen väkeviä elämänviisauksia vielä lainatakseni; itsekkyydellä ja ahneudella tätä maailmaa ei rakenneta ja uudet suursodatkin voimme välttää vain todellisella vastuunkantamisella yhteisistä asioista. Virkkusen mukaan vaurauden tavoittelussa ei ole mitään pahaa. Mutta itsetarkoituksellinen ahneus, jonka motiiviin ei sisälly halu sen tulosten ohjaamiseen yhteisten asioiden hyväksi, on yksi iljettävimpiä inhimillisiä ominaisuuksia ja synonyymi irstaudelle sekä riettaudelle.

Valitettavasti juuri tuota patologista pahuutta näkee ajassamme kaikkialla. Sekä kaksinaismoraali että yhteiskuntamoraalin rappio ovat suorastaan käsin kosketeltavat. Ihmiskunnalla on hyvin vähän aikaa jäljellä, elleivät maailman vastuunkantajat herää ja arvioi arvopohjaansa kokonaan uudelleen.

Elämme ennen kokemattomia vaaran vuosia.