Ylessä on tarpeellista kaikki paitsi FST

Profiilikuva
Helsingin Sanomat
Teksti
Jörn Donner
Kirjoittaja on kulttuurivaikuttaja ja entinen kansanedustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
piirros ylen linkkitornista

Tarvitaanko Yleisradiota? Vastaus kysymykseen on: Kyllä. Mutta. Mutkien kautta.

Helppoahan on sanoa, että Yle on kansallinen ja kielellinen välttämättömyys, mutta miksi? Mitä on julkinen palvelu? En tiedä. Merisää?

Itse olen ollut Yleisradion radio- ja televisio-ohjelmien subjektina (vetäjänä, tekijänä) sekä objektina (kuvattavana) hyvin kauan. Äitini päiväkirjan mukaan lauloin lapsikuorossa Fabianinkadun radiotalossa vuonna 1943 ollessani kymmenvuotias. Ystävälliset henkilöt Yleisradion johdossa antoivat minulle kerran paksun kansion, jossa oli printit kaikista niistä sadoista tv-ohjelmista, joissa olin jollakin tavalla ollut mukana.

Monet kulttuurin alalla työskentelevät (mutta eivät pelkästään nämä, myös esimerkiksi poliitikot) ovat olleet tai ovat vieläkin riippuvuussuhteessa Yleisradioon. He eivät kernaasti arvostele tätä yli kolmentuhannen hengen mammuttia boikotin tai rajun arvostelun pelossa.

Tuo boikotti tuskin on kovin usein toteutunut, mutta joissakin tapauksissa Ylen harjoittaman satiirin kohde (Eeva Ahtisaari) on loukkaantunut, syystäkin. Kuitenkin julkisuuden henkilön on pakko kestää kritiikkiä.

Yle on saamassa rahansa ja tulonsa veroluontoisena maksuna. Sillä poliittiset päättäjät ostavat itselleen suosiota, mutta kenen suosiota? Tosiasia on tietysti se, että poliittinen eliitti pelkää televisiota kuin ruttoa, koska eliitti elää symbioosissa julkisuuden kanssa.

Viime syksynä koin ravintola Savoyssa laulavan ja nauravan seurueen, joka piti kovaa meteliä. Minä ja seurueeni siirryimme hieman kauemmaksi. Mitä siellä tapahtui? MTV:n capo di tutti capi Pekka Karhuvaara oli korruptoimassa poliittisia valtiosihteereitä.

Julkinen mediakritiikki on meillä kortilla, koska valtamediat (Helsingin Sanomat ja MTV mukaan luettuina) pahastuisivat, jos pengottaisiin esimerkiksi HS:n kulttuurisivujen tai Maikkarin keskusteluohjelmien laatua. Sama pätee Yleen.

Yksityistä mediakritiikkiä sen sijaan harrastetaan joka päivä, joka hetki, kodeissa, junissa, busseissa, autoissa, työpaikoilla. Se tai se ohjelma ei ole miellyttänyt, tai sitten on. Kun suosituimpia televisio-ohjelmia katsotaan kahden miljoonan silmäparin voimalla ei ole ihme, että syntyy valtava mielipiteiden kirjo. Se pääsee harvoin julkisuuteen, paitsi katsojalukuina.

Jos raaka populismi saisi ylivallan määrättäessä Ylen toiminnasta olisi luultavaa, että Radion sinfoniaorkesteri lopetettaisiin ja investoinnit Musiikkitaloon kyseenalaistettaisiin. Nyt nämä kulttuuriteot ovat osa sitä kulttuurimainetta, jolla Ylen johtajat ratsastavat. Siinä samalla muu näköalattomuus kuitenkin helposti unohtuu.

Suomalaista elokuvaa ei voida tehdä ilman televisiota, ei yksittäisenä teoksena eikä sarjana. Päävastuu tästä on Ylellä, koska MTV ja Nelonen lähinnä katsovat kaupalliseen tulokseen, siis katsojamääriin. Sen tekee Ylekin, mutta katsojamäärä ei ole ainoa kriteeri.

Mistään ei saa selvyyttä siitä, millä periaatteilla ja budjeteilla Yle kustantaa dokumentteja ja elokuvia tai ketkä niistä vastaavat. Sama pätee moneen muuhunkin ohjelmatyyppiin. Päätöksenteko näyttää täysin bysanttiselta, on helpompaa päästä selville Konstantinopolin haaremin salaisuuksista.

Viime vuosien aikana Ylen johtostruktuuri on muuttunut. Vahvan mediataustan omaavat sosiaalidemokraattiset johtajat on korvattu “ammattijohtajuudella”. Muutoksen voidaan tulkita heijastavan käsitystä siitä, että Yle on kuin mikä tahansa yhtiö.

Sitä se ei ole, eikä koskaan tule olemaan. Yleisradion tuottavuutta on vaikea mitata, paitsi tunteina. Lisäksi talossa on vielä suojatyöpaikkajäänteitä, jotka tarrautuvat talon kuulemma erinomaiseen psykososiaaliseen huoltoon.

Yleisradion tilinpäätös ja toimintakertomus (olen lukenut vain vuoden 2010 dokumentit) ovat filosofista sanahelinää ilman sen suurempaa konkretiaa. Numeroiden takaa paljastaa kuitenkin joitakin yksityiskohtia. Puolet Suomen kansasta seuraa Ylen televisio-ohjelmia, ja koko kansa viipyy vastaanottimien äärellä lähes kolme tuntia päivittäin.

Kerran uskonto oli oopiumia kansalle. Nyt sen on korvannut televisio. Se on poliitikoille uhka, koska Ylen toimittajilla on mediavaltaa.

Vuosien varrella harrastetut Ylen säästökuurit ovat useimmiten kohdistuneet ihmisiin, ei rakenteisiin. Niinpä on aiheellista kysyä, miksi yhtiö ylläpitää Tampereella toimivaa toista ohjelmakeskusta, jossa ei ole mitään muuta kuin ns. aluepoliittista järkeä.

Yhtiö ei myöskään itse kommentoi sitä tosiasiaa, että ruotsinkielinen FST nielee 16 prosenttia television kokonaiskustannuksista, mutta sen katsojaosuus on vain 1,6 prosenttia. Tiedän, että Rkp on taitava lobbaamaan, on aina ollut. Kaiken kukkuraksi tämä FST lähettää nykyään huomattavan määrän Ruotsin television ohjelmaa.

Aikoinaan joku nero keksi siirtää ruotsinkieliset ohjelmat pois suomenkielisiltä kanavilta, rakennettiin oma kanava, jota ei juuri kukaan katso. Ruotsinkieliset Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla katsovat jotain aivan muuta. FST itsenäisenä kanavana voidaan lopettaa.

Tässä pari esimerkkiä turhasta tuhlauksesta, niitä löytyy kyllä muustakin toiminnasta.

Ylen radiokanavat toimivat esimerkillisen hyvin ja Teema on pelastanut yhtiön maineen televisiopuolella. Nämä valopilkut eivät kuitenkaan anna kattavaa vastausta kysymykseen Ylen tarpeellisuudesta.

Jos kansa haluaa melkein pelkkää TV-hömppää ja viihdettä Yle voidaan lopettaa. Jos kansa haluaa pelkkää kulttuuria, monet kansainväliset maksukanavat voivat tyydyttää tämän tarpeen.

Jos halutaan pitää kiinni suhteellisen sivistyneestä suomalaisesta kuva- ja puhekulttuurista, on Yleä pakko puolustaa. Kaupallisten kanavien vastuu on rajallinen, se kohdistuu lähinnä osakkeenomistajiin, Bonnieriin ja Sanomaan.

Kuvitus Outi Kainiemi