Ylenkatseen ammattitauti tuntuu vaivaavan erityisesti monia politiikantoimittajia

”Tulkaa tänne kipin kapin!”

”Saatte mennä takaisin paikoillenne.”

”Raapustakaa se niihin papereihinne!”

Ketä tässä komennellaan?

Ei ala-asteen ekaluokkalaisia, vaan puolueiden puheenjohtajia Yleisradion kuntavaalikeskustelussa.

Joihinkin toimittajiin, erityisesti eräisiin televisiossa esiintyviin tyyppeihin on iskostunut tapa kohdella poliitikkoja kuin halpaa makkaraa.

Pitää toki paikkansa, että usein poliitikot puhelevat varsinkin televisiokeskusteluissa ympäripyöreätä liirumlaarumia eivätkä vastaa siihen, mitä kysytään. Toimittaja voisi silti suhtautua heihin asiallisesti sen sijaan, että kuvittelee olevansa jonkinlainen jumalan sormi ja ohjelman päähenkilö, jonka tehtävä on pompottaa – palkatonta – esiintyjäkuntaa.

Ylenkatseen ammattitauti tuntuu vaivaavan erityisesti monia politiikantoimittajia.

Mikä paheksunnan tsunami syntyikään siitä, kun eduskunnan silloinen puhemies Paavo Lipponen kielsi haastattelujen tekemisen niin sanotulla puhemiehen käytävällä. Puhumattakaan loukkaantumisesta, joka seurasi, kun Lipponen kieltäytyi presidentinvaalien jälkeisistä haastatteluista.

Palstoilla noteerattiin taas kuin suurenakin ihmeenä, että Lipponen ilmestyi marraskuun alussa julkisesti puhumaan.

”Minä valitsen, missä puhun, sitä ei media päätä”, sanoi Lipponen.

Niin yksinkertaista se on. Kelpaisi neuvoksi nykyisillekin poliitikoille.

Tiedän toki, että toimittajilla on kovat paineet repiä jokapäiväinen juttunsa vaikka riihen seinästä, mutta tuskinpa sen pulman pohtiminen kuuluu kansanedustajan tai ministerin velvollisuuksiin. Siitä huolimatta näiden pitää alvariinsa sietää ympärillä pyörivää, mikrofonipatteria suuhun tunkevaa toimittajalaumaa.

Ja vielä toinenkin neuvo.

Ei kannata antautua haastateltavaksi seisaaltaan. Näyttää säälittävältä, kun puolitoistametrinen naispoliitikko killittää päätä pidempää toimittajakorstoa ja kuva otetaan ylhäältä alas. Fiilinki on kuin siinä oltaisiin armoa anelemassa.