Vuosikymmenien vaikeneminen – miten se on mahdollista?

Mielipide 18.8.2012 15:00

Kiinan suuri harppaus vuosina 1958-1962 vaati miljoonien ihmisten hengen, mutta kukaan ei oikein tiedä, kuinka monien miljoonien.

Parhaillaan on kääntymässä eurooppalaisille kielille kiinalaisen Yang Jishengin vuonna 2008 Hongkongissa ilmestynyt Mubei, joka tarkoittaa hautakiveä. Kirja ilmestyi Saksassa kesällä 800-sivuisena järkäleenä nimellä Grabstein, englanninkielinen Tombstone ilmestyy lokakuussa. Kirjaa on jo verrattu Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoon, joka samaan tapaan raportoi systemaattisesti Venäjän vankileireistä.

Yang sanoo, että nimi on kunnianosoitus hänen isälleen: kirja on hänen nälkään kuolleen isänsä hautakivi. Vuonna 1940 syntynyt Yang oli itse puolueelle uskollinen journalisti ja asui kaukana kotikylästään. Hän kävi tapaamassa kotikylässään sairasta isäänsä, joka oli aliravittu mutta ei ymmärtänyt, mistä se johtui. Isä patisti hänet takaisin kaupunkiin, koska pelkäsi, että Yang itsekin kuolisi nälkään, jos jäisi ja antaisi ruoka-annoksensa isälleen.

Yang työskenteli 1990-luvulla valtion uutistoimistossa ja pääsi käsiksi viranomaisten salaisiin nälänhätää kuvaaviin dokumenttiarkistoihin, joista hän kopioi salaa 3 600 kansiota materiaalia. Hän myös reissasi journalistina raportoiden maataloudesta, mutta etsi samalla salaa tietoja nälänhädästä.

Maon ajatuksena oli teollistaa Kiina suurella harppauksella. Erityisesti metalliteollisuus piti moninkertaistaa. Maaseutukylistä kerättiin ja sulatettiin kaikki mahdollinen metalli alkaen haarukoista, veitsistä ja naisten metallikammoista. Työvoima valjastettiin metallin tuotantoon ja samalla maat jäivät viljelemättä ja ruuan tuotanto romahti. Valtio myös vei viljaa erityisesti Neuvostoliittoon, josta ostettiin koneita ja tehtaita.

Joillakin alueilla kolmasosa väestöstä kuoli. Yang dokumentoi, kuinka ihmiset söivät juuria, puunkuorta, mutaa, lintujen jätöksiä ja ihmisten lihaa. Rotan jalkaan kannatti sitoa naru ja seurata sitä sen kololle, jossa saattoi rotan lihan lisäksi olla sen viljavarasto syötäväksi. Ruumiita lojui kaikkialla, ja ihmiset yrittivät leikata niistä lihaa ruuakseen. Kaikkea ympäröi suuri hiljaisuus. Arviot uhrien määrästä vaihtelevat 20 miljoonasta 60 miljoonaan. Yang itse arvioi, että nälänhädässä kuoli 36 miljoonaa ihmistä.

Miten oli mahdollista, että jättimäisestä nälänhädästä vaiettiin vuosikymmeniä? Eristetyissä maalaiskylissä asuvat ihmiset olivat nälän heikentämiä eikä heillä ollut yhteyksiä ulkomaailmaan. Sensuuri poisti kaikki kirjeet, joissa puhuttiin nälästä, ja armeija valvoi ihmisten liikkeitä. Kuka tahansa saattoi olla valtion vakooja, joten edes parhaan ystävän kanssa ei uskaltanut puhua.

Yang sanoo, ettei itse ymmärtänyt koko asiaa vaikka oli journalisti ja todisti kuolemia omin silmin. Totalitarismin ytimessä on tiedon kontrollointi. Ihmiset eivät voi toimia, jos eivät hahmota, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Hiljaisuus voi kestää kauan.

Kysymys tiedon kontrollista ei ole ollenkaan aikansa elänyt – päinvastoin. Kiinassa toisinajattelijoiden kontrolli on tiukentunut viime vuosina. Samaan tapaan naapurimaassa Venäjällä Putinin hallinto näyttää kääntyvän kohti menneisyyttä ja säätää uusia lakeja, joilla kontrolloidaan kansalaisjärjestöjä, mielenosoituksia ja kielletään internet-sivustoja.

Viime vuonna ilmestyi suomeksi hollantilaisen historioitsijan Frank Dikötterin Maon suuri nälänhätä, joka on hyvä pari Yangin kirjalle. Erona niissä on, että Yang kirjoittaa järjestelmän sisältä ja raportoi tarkasti silminnäkijöiden todistuksia. Yang asuu Pekingissä ja koettelee Kiinan hallitusta – kirjan kääntämisen jälkeen hänen kohtaloaan seurataan varmasti tiiviisti myös lännessä. Pekingissä asuva vaatimaton ja hiljainen Yang on sanonut, että tietää ottavansa suuren riskin julkaistessaan kirjan: ”Jos minulle tapahtuu jotakin, tästä tulee myös minun hautakiveni.”