Voutilainen: Johtajuus kateissa kirkolta

Mielipide 18.4.2008 06:25

Änkyrät pitäisi saada kirkossa vihdoin kuriin, Pertti Voutilainen kirjoittaa. Kohti konkurssia ollaan tällä menolla matkalla.

Teksti Pertti Voutilainen
SK 16/2008 (ilm. 18.4.2008)

Oma kirkkoni – Suomen evankelis-luterilainen kirkko – elää kriisiä, joka pitkittyessään käy entistä vakavammaksi. Eikä kirkon sisältä tunnu löytyvän johtajuutta suunnan muuttamiseksi.

En ole kokenut uskonnollista herätystä enkä tässä mielessä ole ”uskovainen”. Minun on mahdotonta uskoa moninaisiin ihmeisiin, joista Raamattu kertoo. Mutta en halveksi niitä, jotka uskovat. Kunkin ihmisen usko olkoon hänen oma asiansa.

Epäilyksistäni huolimatta olen kirkon jäsen ja maksan sille veroni. Usein olen harkinnut eroa. Itse kutsun tätä kannatusjäsenyydeksi, koska katson, että kirkolla on oma tärkeä roolinsa osana yhteiskuntamme infrastruktuuria. Vain tähän lähtökohtaanhan voi perustua yhteisöjenkin kirkollisvero, jolla ei uskon kanssa ole mitään tekemistä.

Mutta miksi kirkko toimii tavalla, joka on omiaan karkottamaan piiristään nykyihmiset?

Jyrkkä pitäytyminen ikivanhoihin kirjoituksiin ja riitteihin ei kerta kaikkiaan sovi tämän päivän ihmisten ajatusmaailmaan.

Vertailukohtaa voi hakea puoluepolitiikasta, jossa hyvin syöneet poliittiset johtajat eturivissä seisoen veisaavat, kuinka ”nälkä meill on aina vieraanamme”. Kuinka joku voi uskoa, että nykyinen keskiluokkaistunut valtaväestö voi samastua tähän joukkoon?

Poliittinen liike maksaa virheistään vaalitappiona. Kirkon kannatuspohja kutistuu hitaammin mutta varmasti sekin.

Hyvä johtajuus edellyttää kykyä muuttua ja muuttaa. Se kyky on nyt hukassa.
Keskustelu naispappien asemasta on vain jäävuoren huippu. Asian hoito osoittaa, kuinka vahva asema taantumuksella on kirkossa.

Kirkon päättäjät eivät tunnu tajuavan, kuinka suuren vahingon he johtamalleen yhteisölle ovat päättämättömyydellään saaneet aikaan.

Ulkopuolinen tarkkailija ei millään pysty ymmärtämään, miksi muutamaa kapinoivaa pappia ei saada toimimaan työyhteisön pelisääntöjen mukaan. Muualla tuollaiset änkyrät olisi jo kauan sitten pantu kävelemään. Ja jos ei olisi pantu, kävelemään olisi joutunut yhteisön johtaja.

Naispappeuden vastustajat vetoavat Raamattuun. Sen verran olen minäkin Raamattuani lukenut, että tiedän sieltä löytyvän oikeutuksen melkeinpä mihin tahansa mielipiteeseen, kun oikeasta kohtaa lukee.

Pitäisikö kirkon uskaltaa tunnustaa, että Raamatun kansien väliin valitut kirjoitukset ovat aikansa tuotteita, ja niiden yksityiskohtainen noudattaminen istuu huonosti nykyiseen maailmaan? Nyt taidan vaatia uskonpuhdistusta.

Adventtiajan jumalanpalveluksessa pappi julisti meidän kaikkien olevan syyllisiä maailman pahuuteen ja väkivaltaan.

Kun aatetta myydään tällaisilla argumenteilla, ei ole ihme, jos tökkii. Käytetty kieli ärsyttää kuulijaa. Kun pientä kirkassilmäistä lasta katsoo, on vaikea uskoa hänen syyllisyyteensä. Eikä syyllisyyden kaapuun mielellään pukeudu moni vanhempikaan. En halua pukeutua minäkään.

Jos aate ei myy eikä viesti mene perille, ei asiasta yleensä voi syyttää sen vastaanottajaa. Kun jokin oppirakennelma kuitenkin tarvitaan, pitäisi joku kiireesti panna miettimään, voisiko sen sanoman nykyihmiselle tarjota modernimmassa ja paremmin ymmärrettävässä, vähemmän pelottavassa muodossa. Mistä tekijä?

Keinoksi jäsenkadon torjuntaan on tarjottu seurakuntauudistusta. Ihmisille annettaisiin vapaus valita, mihin seurakuntaan he haluavat kuulua. En voi tuomita ajatusta, kun en tunne sen perusteluja, mutta mielestäni se selvästi kertoo, kuinka kauas kirkon eliitti on tavallisesta seurakuntalaisesta etääntynyt.

Ei horjuvaa rakennusta voi pelastaa vain katon vuotoja paikkailemalla, jos perustukset huojuvat. Niiden korjaamiseen tarvitaan taitavia rakentajia – niin miehiä kuin naisiakin. Eikä aikaa ole hukattavaksi. Kohti konkurssia ollaan tällä menolla matkalla.

Kirjoittaja on vuorineuvos, joka on toiminut muun muassa Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana ja Merita Pankin toimitusjohtajana.