Voimakkaat tahtovat valtaa: EU ei ole aatteellinen yhdistys

Mielipide 21.11.2010 16:00
Kirjoittaja on ministeri

Saksassa on jo pitkään käyty vilkasta keskustelua siitä, mikä on sen paikka Euroopassa.

Maa on kiistämättä Euroopan unionin johtava talousmahti ja väestöltään selvästi EU:n suurin. Kansantaloutena se on suurin, viejänä se on omassa luokassaan, ja nyt sen talous elpyy taantumasta muita nopeammin. Saksa on toimeenpannut juuri sellaisia työmarkkina- ja sosiaalireformeja, joista vasta väitellään – ja kaduilla tapellaan – eri puolilla Eurooppaa. Se on siis taloudellisesti omassa luokassaan.

On totta, että Saksan taloudellinen voima ei ole muuntunut sen poliittiseksi voimaksi. Saksalaiset ovat tietoisesti hillinneet itsensä silloinkin, kun heidän olisi ollut mahdollista toteuttaa itsekkäämpää kansallista politiikkaa. Saksalaisten sukupolvi, joka nyt on astumassa yhteiskunnan johtopaikoille, ei enää edeltäjiensä tavoin tunne velvollisuudekseen hyvitellä isiensä ja isoisiensä syntejä.

Uusi sukupolvi katsoo olevansa samassa tilanteessa kuin samanikäiset britit tai ranskalaiset. Saksasta on tässä mielessä viimeinkin tullut normaali eurooppalainen valtio, jolla on sama oikeus kuin muillakin puolustaa kansallisia etujaan pää pystyssä. Vielä liittokansleri Helmut Kohl saattoi sanoa: ”Kun saksalainen ja ranskalainen saapuvat yht’aikaa ovelle, on selvää että annamme ranskalaisen mennä sisään ensin.” Ei enää.

Saksassa huomautetaan mielellään, että Saksa on Venäjän suurin kauppakumppani ja että Saksa vie Kiinaan enemmän kuin mikään muu maa. Jos Saksa sitten haluaa hoitaa suhteitaan Moskovaan ja Pekingiin odottamatta Brysselissä hankalasti syntyviä päätöksiä, mitä ihmettelemistä siinä on? Sehän vain valvoo legitiimejä etujaan, kuten muutkin.

Saksan liittokansleri Angela Merkel piti Belgian Brüggessa tämän kuun alussa puheen, jossa liittokansleri korosti voimakkaasti läheisyysperiaatetta. Puhe on saanut aivan liian vähän huomiota osakseen.

Mahdollisimman monet asiat tulisi Merkelin mukaan päättää lähellä niitä, joihin päätökset vaikuttavat. Tätä tuskin kukaan kiistää. Mutta tässä asiayhteydessä se tarkoittaa sitä, että hallitusten välisellä päätösten teolla tulisi olla ensisijainen asema ohi EU:n muiden toimielimien. Kun tähän lisätään Merkelin toteamus, jonka mukaan Saksalla on erityinen vastuu Euroopan unionista niin sen voi lukea myös niin, että tuo vastuu edellyttää myös erityistä vaikutusvaltaa.

Ranskan ja Saksan yhteisesiintyminen EU:n perussopimuksen tarkistamiseksi ja euron aseman vahvistamiseksi herätti pienissä jäsenvaltioissa vakavan huolen: Euroopan suuret sopivat kaikkein tärkeimmistä asioista ensin keskenään ja asettavat sitten Euroopan pienemmät valtiot kestämättömään ”ota tai jätä” -tilanteen eteen.

Kun Euroopan yhdentyminen alkoi, sen toteuttanut sukupolvi oli itse kokenut sodan tuhon ja hävityksen. Sille integraatio merkitsi suurta rauhanprojektia. Nyt ajatus sodasta EU-valtioiden välillä on mahdottomuus. Tärkein perustelu yhä tiivistyvälle liitolle on näin kadonnut. Toinen tärkeä peruste, hyvinvoinnin turvaaminen taloudet yhdistämällä ja yhteismarkkinat luomalla, ei inspiroi samalla tavalla. Taloudellisten taantumien aikana jokainen pyrkii turvaamaan omat etunsa vaikka muiden kustannuksella.

Vahvaa komissiota on Suomessa pidetty pienten EU-valtioiden ystävänä. Suurten jäsenvaltioiden mielestä komissio on turhan itsenäinen aloiteoikeuksineen. Mitä pitemmälle integraatio etenee, sitä enemmän sillä on vaikutusta jäsenvaltioiden sisäpolitiikkaan. Ei siis ihme, jos ne, joilla on voimaa, haluavat myös enemmän valtaa.

Nykypäivän EU ei ole mikään aatteellinen yhdistys. Sen jäsenet valvovat ennen muuta omia kansallisia etujaan. Jos ne ovat kaukonäköisiä, ne tunnustavat myös sen, että monet tavoitteista ovat kaikille yhteisiä. Niiden saavuttaminen onnistuu parhaiten yhteistoiminnalla, sovittuja pelisääntöjä noudattaen.