Voiko Venäjä hyökätä Suomeen?

Vaikka ajatus hyökkäyksestä vaikuttaa järjenvastaiselta, se ei silti ole mahdottomuus, kirjoittaa Jaakko Iloniemi.
Mielipide 2.5.2014 04:30
Jaakko Iloniemi
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden tuottaja.

Viime viikkoina koetut Ukrainan tapahtumat ovat saaneet monet suomalaiset kysymään, voisiko jotain samantapaista kohdata myös meitä.

Olemmehan mekin Venäjän rajanaapuri ja olemme aikoinaan – lähes sata vuotta sitten – olleet osa Venäjän keisarikuntaa.

Ja kuten Ukraina, mekään emme ole Naton jäsen.

Samankaltaisuuksia on, mutta se luettelo on lyhyt.

Toisin kuin Ukraina Suomi ei ole entinen neuvostotasavalta. Toisin kuin Ukrainan kansa, Suomen kansa ei ole venäläisten sen enempää etnisiä kuin henkisiäkään lähisukulaisia. Emme ole – suuri enemmistö meistä – ortodokseja emmekä slaavilaisen kieli- ja kulttuuriperinteen jatkajia.

Nämä ovat henkisiä tekijöitä eivätkä ne aina riitä takaamaan sitä, että kohtalomme olisivat kovin erilaisia.

 

Toinen sarja ratkaisevan tärkeitä tekijöitä liittyy käytännön maailmaan.

Vaikka Venäjä on meille tärkeä kauppakumppani, sen rooli meille ei ole likimainkaan sama kuin Venäjän Ukrainalle.

Suomen alueen sotilaallista merkitystä Venäjän puolustukselle – lännestä tulevan mielikuvituksellisen hyökkäyksen torjunnassa – ei voi mitenkään verrata Suomen geostrategiseen asemaan.

Me olemme sivussa, Ukraina on keskellä kuviteltua rintamaa.

Suomi ei liioin ole puolustuskyvytön. Ei ole pääasia, kestäisikö vastarintamme muutaman viikon vai vuoden.

Pääasia on, että jos vastoin kaikkea järkeä sellainen hyökkäys tapahtuisi, se kävisi hyökkääjälle kalliiksi.

Vaikka Euroopan unioni ei olekaan mikään puolustusyhteisö, se on sentään merkittävä poliittinen yhteisö, joka ei voisi jäädä passiiviseksi sellaisen epätodennäköisen hyökkäyksen sattuessa.

 

On myös hyvin vaikeaa kuvitella sellaista Ukrainassa nähtyä kansannousua, jossa taisteltaisiin Senaatintorilla Suomen presidenttiä ja hallitusta vastaan maan korruptin hallinnon kukistamiseksi.

Tai Lappeenrantaa, jossa innostunut kansanjoukko valtaisi kaupungintalon ja nostaisi sen katolle Venäjän lipun.

Suomi on hyvin erilainen maa kuin Ukraina.

Tästä voi päätellä, että Ukrainan tapainen kohtalo on kannaltamme äärimmäisen epätodennäköinen.

Venäjän suhde rajanaapureihinsa, jotka ovat osa entistä Neuvostoliittoa ja joissa on suuria venäläisiä vähemmistöjä, on toinen kuin Venäjän suhde meihin.

Jos Venäjä päättäisi vedota itse itselleen ottamaansa suojeluvelvoitteeseen turvatakseen venäläisvähemmistöjen oikeuksia jossain päin Baltiaa, se saattaisi hyvinkin vaikuttaa myös meidän turvallisuuteemme. Tieto tästä ei anna aihetta ylettömään turvallisuuden tunteeseen.

Baltian maat ovat Nato-maita. Operaatiot niiden turvaamiseksi ja sellaisten operaatioiden torjunta voisivat hyvinkin loukata ilmatilaamme tai merialueitamme.

Jos emme sellaisia loukkauksia aktiivisesti torjuisi, toinen osapuoli näkisi siinä vastapuolen suosimista. Jos me ne tehokkaasti torjuisimme, voisimme itse joutua sotatoimien kohteeksi.

 

Kun suomalaiset – tai ainakin suomalaisten enemmistö – edelleen vierastavat ajatusta puolustusliitto Naton jäsenyydestä, meillä on kiinnitetty suuria toiveita Pohjoismaiden väliseen puolustusyhteistyöhön.

Tässä on sanavalintojen suhteen oltava tarkkana, sillä väärinkäsityksiä syntyy helposti.

Puhe puolustusyhteistyöstä ei tarkoita yhteistä puolustusta vaan maiden asevoimien rauhanaikaista yhteistyötä. Se on tietysti myös valmistautumista mahdollisiin aseellisiin konflikteihin, mutta ei yhteiseen, yhdessä laadittuihin suunnitelmiin perustuvaan puolustukseen ja siihen liittyvään yhteisvastuuseen.

Hyökkäyksen sattuessa Suomi on edelleen yksin. Puheet avun saamisesta ja vastaanottamisesta eivät ole toiveajattelua kummempaa.

 

Samalla kun ajatus Suomea vastaan suunnatusta hyökkäyksestä vaikuttaa järjenvastaiselta, se ei silti ole mahdottomuus. Monesti sotatoimet laajentuvat aivan odottamattomalla tavalla.

Puolueeton Belgia jäi saksalaisten jalkoihin toisessa maailmansodassa puolueettomuudestaan huolimatta.

Puolueeton Suomi joutui talvisotaan, kun Venäjä valmistautui kohtaamaan Saksan hyökkäyksen Leningradiin.

Molemmat olivat sodan pääosapuolia ajatellen sivunäyttämöitä, mutta sotanäyttämöitä yhtä kaikki. Suurvaltojen kannalta nämä ovat vain suursodan marginaalitapahtumia, mutta eivät niiden kohteena olevien kannalta.

 

Ensimmäisen tai toisen maailmansodan kaltainen suursota ei ole enää Euroopassa mahdollinen, sanovat strategian tutkijat.

Toivottavasti he ovat oikeassa. Varmuutta siitä ei ole. Pienten kansojen kannalta vähäisemmätkin sodat voivat olla kohtalokkaita.

Puolueettomuuden tai liittoutumattomuuden kunnioittamisesta sotatilanteissa on etupäässä huonoja kokemuksia. Varmin tapa välttää sellainen tilanne on olla varautunut siihen, varautunut poliittisesti ja sotilaallisesti. Yksin torjunta tuskin onnistuu.

Jos ollaan osa vahvaa liittokuntaa, hyökkäyskin on silloin epätodennäköinen. 

Kirjoittaja Jaakko Iloniemi on ministeri.