Viha-, suru- vai häpeäpuhetta?

Mielipide 9.7.2013 11:00

Suomenruotsalaiset, maahanmuuttajat, koulutetut naiset, homot, tutkijat ja toimittajat – näihin ryhmiin kuuluvat ovat tuoneet julki heihin kohdistuvaa vihapuhetta, joka hyökyy erityisesti sosiaalisessa mediassa. Epäsosiaalinen media olisikin monessa tapauksessa osuvampi ilmaus.

Osa julkisesta oksentelusta täyttänee ns. vihapuheen määritelmän. Termi ei kuitenkaan auta ymmärtämään kaikkea vihapuheeksikin kutsuttua. Uskonnollisissa piireissä käytävä keskustelu oikeanlaisesta seksuaalisuudesta on tästä esimerkki.

Sisäiset jakolinjat uskonnollisten yhteisöjen sisällä ovat usein suuremmat kuin uskontojen välillä. Siksi toisen leimaaminen (harhaoppiseksi, tuhon omaksi, epäeettiseksi) kohdistuu erityisesti oman yhteisön toisella tavalla ajatteleviin.

Kyse on suru- ja pelkopuheesta. Pelko ja suru kumpuavat jonkin olennaisen - todellisen tai kuvitellun - menetyksen tunteesta. Todellista on vaikutusvallan ja muun vallan menetys monimutkaisessa ja nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Mutta menetyksen tunne kohdistuu myös kuviteltuun menneisyyteen: meillä on ollut jotakin, mitä enää ei ole, mutta pitäisi olla. Joku tai jotkut ovat syyllisiä tähän ryöstöön.

Muutos ei kuitenkaan ole erityisen leimallista omalle ajallemme. Emme enää muista, mitä kaikkia muutoksia menneisyydessä on vastustettu. Olemme kansankuntana yksissä tuumin ylpeitä esimerkiksi naisten varhaisesta äänioikeudesta, vaikka sitä aikoinaan vastustettiin erityisesti uskonnollisin perustein.

Osa ”vihapuheesta” on häpeäpuhetta. Häpeän tunteet liittyvät siihen, ettei tule nähdyksi ja kuulluksi. Yhteiskunnassa on monia ihmisryhmiä, joita ei kuunnella ollenkaan. Tästä häpeästä kumpuava aggressio kohdistuukin pohjimmiltaan omiin kauhuihin ja pelkoihin. Siitä puuttuu vuorovaikutus, vaikka kiukku kohdistettaisiinkin toiseen ihmiseen. Juuri vuorovaikutuksen puute tekee netissä pauhaamisen niin helpoksi.

Kyse on siis myös minäpuheesta, vaikka se ilmenee muista kuin itsestä puhumisena. On aina joku toinen, joka on ongelma uskonnolleni, arvoilleni, yhteiskunnalleni tai itsetunnolleni sekä syypää tulossa olevalle tuholle.

Häpeä, eikä viha, tulee näkyväksi varsinkin seksuaalisuuteen ja uskontoon liittyvässä puheessa. Homoseksuaalisuudesta puhuminen on puhetta myös heteroseksuaalisuudesta. Valtaosa kristinuskon vieraantuneesta suhteesta seksuaalisuuteen on kohdistunut heteroseksuaalisuuteen – siihen, missä, milloin, miten ja kenellä se toteutuu oikein.

Synnin ja seksuaalisuuden yhteen liittäminen ja voimakkaasti normitettu käsitys seksuaalisuudesta ovat tuottaneet lähinnä heteroseksuaalisuuteen kohdistuvaa häpeää. Siksi se on erityisen voimakasta juuri uskonnollisissa piireissä.

Jos seksuaalisuuden oikeanlaisesta toteuttamisesta tehdään uskonnon keskus ja normi, uskonto alkaa näyttäytyä jonkinlaisena primitiivisenä seksikulttina. Seksuaalisuudesta välitetään (irvi)kuva, että se on teknisiä suorituksia oikean järjestyksen ylläpitämiseksi. Tällainen välineellinen ja pinnallinen käsitys ihmisestä on löydettävissä kristinuskon historiasta.

Toisenlainen juonne korostaa ihmisen tarvetta liittyä toiseen, rakastaa, sitoutua ja olla kokonainen. ”Vihapuheen” hahmottaminen häpeä- ja pelkopuheena, jonka keskuksena on puhuja eikä puheen kohde, tekee tämän ristiriitaisen kulttuurisen perintömme näkyväksi.

Juttu on julkaistu 9.7. klo 14.00 nettitoimituksen laatimalla otsikolla Uskonnollisten piirien keskustelu oikeanlaisesta seksualisuudesta on esimerkki vihapuheesta. 10.7. klo 10.36 otsikko on vaihdettu kirjoittajan pyynnöstä kuvaamaan jutun sisältöä paremmin.