Vielä uskonnonopetuksesta: yhteinen katsomusaine kaikille?

Arto Kallioniemi Irina Krohn
Mielipide 21.7.2012 11:00

Uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen asemasta käydään kiihkeää keskustelua. Kimmokkeen siihen antoi hallituksen tuntijakopäätös. Päätös on aiheuttanut hämmennystä. Siihen sisältyy kaksi keskenään rinnakkaista ja osittain ristiriitaista viestiä.

Opetusministeri Jukka Gustafsson (sd) painottaa koulun kasvatustehtävää. Peruskoulu on paikka, jossa lapset sosiaalistetaan kulttuurin yhteisiin arvoihin. Toisten erilaisuuden kunnioittaminen nähdään arkisena taitona, jota koulu voi muun muassa draaman keinoin edistää. Paradoksi on, että tavoitteisiin pyritään vähentämällä uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetusta.

Suomen Kuvalehden pääkirjoitus (SK 27/2012) leimaa poliittiset päättäjät tyhmiksi. Rakentavampaa olisi tunnustaa, että kymmenen vuotta sitten käyttöön otettu oman uskonnon opetuksen toteuttamisperiaate ei voi saavuttaa kaikkia niitä tavoitteita, joita modernille uskonnonopetukselle on asetettu. Muissa Pohjoismaissa opetetaan kaikille oppilaille yhteistä uskontotietoa, jonka opetuksen tavoitteet ja sisällöt vastaavat suomalaista uskonnonopetusta paremmin muun muassa Euroopan neuvoston suosituksia. Uskonnonopetusta on viime vuosina pidetty lähes kaikissa Euroopan maissa erittäin tärkeänä oppiaineena, jolla on keskeinen rooli demokratian edistämisessä ja kansalaisten keskinäisen vuorovaikutuksen ja ymmärryksen lisääjänä. Pääkirjoittajan suuttumus uskonnon- ja elämänkatsomustiedon oppituntien vähentämisestä on oikeutettu.

Yhteinen katsomusaine antaa välineet ihmiskunnan yhteisen kulttuuriperinnön ymmärtämiselle ja kykyä toteuttaa perusopetuslaissa tavoitteeksi asetettua eettisesti vastuullista ihmisyyttä. Myös oppilaat, joiden oma tai vanhempien maailmankuva ei rakennu uskonnon kautta, tarvitsevat yleissivistystä uskonnoista. Myös uskontokuntiin kuuluvien lasten ymmärrys lisääntyy siitä, että myös ilman uskontoa on mahdollista rakentaa eettisiä järjestelmiä ja muuta inhimillistä kulttuuripääomaa.

Jotkut pitävät Suomen mallia erinomaisena, sillä se ankkuroi voimakkaasti positiiviseen uskonnonvapauteen. Tämä on kuitenkin helppo asettaa kyseenalaiseksi. Opetus ei ole kaikilla oppilailla samanarvoista laadullisesti tai jatko-opintojen kannalta. Pienryhmäuskontojen mukaiselle uskonnonopetukselle ei ole tukenaan vahvaa ylipistollista tutkimus- ja kehittämistoimintaan.

Ainereaaliin on mahdollista osallistua vain evankelisluterilaisessa ja ortodoksisessa uskonnossa sekä elämänkatsomustiedossa. Oman uskonnon opetuksen nimissä lapsille ja nuorille saatetaan opettaa käsityksiä muun muassa naisten paikasta julkisessa elämässä, jotka muiden oppiaineiden tunneilla esitettynä aiheuttaisivat välittömästi julkisen skandaalin. Samanlaisia käsityksiä voi tulla ilmi muun muassa suhtautumisessa ehkäisyyn ja homoseksuaalisuuteen.

Merkille pantavaa on, että valtaväestön uskonto – luterilaisuus – on vastustanut miltei kaikkia naisen asemaa edistäviä yhteiskunnallisia uudistuksia. Kirkon on helpompi siunata kauppakeskuksia kuin homopareja. Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa sitä, että aikuisilla on vapaus harjoittaa uskontoa, joka rajoittaa sen piirissä toimivien ihmisoikeuksia. Julkisen koulun tehtäviin ei voi kuulua tällaisen hyväksyminen tai vahvistaminen.

Modernin uskonnonopetuksen tavoitteet toteutuvat parhaiten yhteisessä oppiaineessa. Suomessa tämä on jo ymmärretty. Helsingin Eurooppa-koulussa opetetaan kaikille oppilaille yhteistä uskontotietoa, jota varten eduskunta on säätänyt lain ja opetushallitus vahvistanut opetussuunnitelman. Kuka Suomessa oikeasti vastustaa koulun ja sen oppilaiden edun mukaista oppiainetta? Valitettavasti syntyy epäily, että syynä on luterilaisen kirkon tyypillinen tapa jarruttaa yhteiskunnallista kehitystä. Aiheellista on kysyä: onko yhteisen katsomusaineen vastustamisessa viime kädessä kyse kirkon edusta vai haitasta?

Lue myös
Miksi uskonnonopetusta vastustetaan?

Keskustelu

”Muissa Pohjoismaissa opetetaan kaikille oppilaille yhteistä uskontotietoa”

Tuohan on suorastaan yksi selkeä indikaattori sille, onko kyseessä sekulaari sivistysvaltio vai ei. Suomella on vielä edessään pitkä ja kuoppainen tie. Aivan kuten oikeusvaltioksikin.

”Viisainta olisi vaan uskoa” virkkoi taannoin kaunis Jehovan todistajatyttö kun oli ystättärensä avustamana yrittänyt pari tuntia todistella aatteensa ylevyyttä. Olin ehtinyt jo aikaa sitten paaduttaa mieleni ja olin immuuni kaikelle uskomiselle.

Tytöt olivat nuoria ja nättejä ja ellei itselläni olisi ollut nuori vaimo perään katsomassa…

Eikös historian opetuksessa kuulu tuoda oppilaan tietoon karkeasti ottaen kaikki mitä maapallolla on menneinä aikoina tapahtunut…myös uskonnot, niiden synty ja niitä ympäröivät tapahtumat?

Ei kai enää nykypäivänä oppilaille tarvitse sanoa että uskokaa vaan? Sitähän se opetus kuitenkin olisi.

Miksipä luterilainen valtionkirkko ei pyrkisi vastustamaan yhteiskunnallista kehitystä. Vielä tulee aika, kun valtionkirkko lakkaa olemasta.

Sen sijaan viitattu SK:n pääkirjoitus pani minut vakavasti harkitsemaan, että jatkanko vielä lehden tilausta. Että haluanko minä noin spekulatiivista uskonnon aseman puffausta lukea. Lasku uudesta tilauskaudesta tuli juuri.

Niin ja Ruokaselle tiedoksi, että minulla ei ole raamattua hyllyssä, jonka viereen sitä Vankileirien saaristo-teosta voisin sijoittaa.

==Uskonnot kuuluvat kouluun – oppiaineena Uskontotietous ==

-=Uskontotietoutta tulee opettaa kriittisen käytännön osallistumisen avulla =-
Uskonnollisia ilmiöitä tulee opettaa uskontotietoutena, jossa tutustutaan kriittisen osallistuvan havainnoinnin menetelmällä ihmiskunnan eri uskontoihin, myös ateismiin.

Uskonnollisia ilmiöitä tutkitaan suurelta osin yhteiskunta- ja sosiaalitieteiden menetelmillä, erityisesti antropologian, uskontotieteen ja teologian tieteenaloilla. Näiden tieteenalojen eräs merkittävä tutkimusmenetelmä on osallistuva havainnointi. Osallistuvassa havainnoinnissa opiskelijat

osallistuvat itse uskonnollisiin rituaaleihin, jolloin he saavat omakohtaista kokemusta asioista. Sen lisäksi he käyvät keskusteluja tutkimuskohteiden (uskonnon harjoittajien) kanssa ja voivat tehdä haastatteluja.

Uskontotietoudessa opiskelijat tutustuvat omakohtaisesti myös edellä mainituilla tieteenaloilla käytettyihin tutkimusmenetelmiin ja teorioihin samalla kriittisesti tarkastellen teorioita, tutkimusaineistoa, tutkimusmenetelmiä ja itseään tutkijoina.

Uskonnollisiin rituaaleihin osallistuminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta tietous ja ymmärrys uskonnollisista ilmiöistä voisi syntyä opiskelijan mieleen. Uskonnollisuus on vahvasti ruumiillista ja aistillista, käytännöllistä rituaalitoimintaa, johon osallistuminen vasta avaa ilmiöiden moninaisia merkityksiä opiskelijalle/tutkijalle.

Osallistuva ja kokeellinen lähestymistapa ovat hyvin tärkeässä asemassa muissakin inhimillisten tietojen ja taitojen opiskelussa. Esimerkiksi musiikki-instrumentin ja ylipäätään musiikin, fysiikan, kemian, kirurgian, maanviljelyksen, ruoanlaiton, urheilun, autonkorjauksen, laivanrakentamisen jne. opiskelut yhdistävät teorian ja käytännön. On vaikea keksiä montaakaan inhimillisen tiedon alaa, joka ei olisi enemmän tai vähemmän käytännön ”rituaalien” oppimiseen perustuvaa.

-=Uskontotietouden oppiaineena tulee sisältää kaikille tiedon aloille tärkeää itsekritiikkiä =-
Myös itse kriittisyyttä on tärkeää tarkastella kriittisesti, sillä jokin ideologia voi kaapata kriittisyyden käyttöönsä ja panssaroida itsensä sen avulla kriittistä tarkastelua vastaan. Esimerkiksi paljolti naturalistiseen filosofiaan perustuva ateismi voi jossakin ihmisessä kaapata kriittisyyden käyttöönsä ja puhua ”tieteellisestä kritiikistä” tai ”kriittisestä järjestä” jättäen huomiotta omat teoreettisesti ja käytännöllisesti heikot lenkkinsä.

Uskontotietoudessa kriittisen tarkastelun kohteeksi joutuvat tästä syystä myös tieteenfilosofiat, sillä tieteet perustuvat ratkaisemattomien filosofisten ikuisuusongelmien uskonvaraisiin ratkaisuihin. Niin muodoin kaikki tieteen varaan rakennetut maailmakuvat ja –katsomukset ovat ytimeltään uskonvaraisia. Tämän pitäisi olla selvää ammattitutkijoille, mutta maallikoille ”totuuden” ja ”tiedon” epämääräisyys ja lopullinen saavuttamattomuus voi tuntua oudolta ja ahdistavaltakin.

Kritiikkiinkin kriittisesti suhtautuvalla uskontotietoudella varustettuna ihminen voi kasvattaa immuniteettiaan uskomusjärjestelmiä ja ideologioita vallankäytön välineeksi kahlehtivia kaappauksia vastaan. Samalla opiskelija voi rakentaa omaa katsomustaan vuoropuhelussa toisten opiskelijoiden, opettajien, tutkimuskohteiden, tutkijoiden, tutkimusmenetelmien, tieteenfilosofian ja uskonnollisten ilmiöiden kanssa.