Leif Blomqvist: Suomalaisten Nato-pelon takana väärinkäsitykset ja puutteelliset tiedot

Mielipide 22.6.2011 12:00

Suomalaiset ovat perusteellisesti selvittäneet talvi- ja jatkosodan vaiheet. Samaa ei voi sanoa kylmästä sodasta, eikä varsinkaan Pohjois-Atlantin liiton Naton osuudesta Suomen kohtaloissa.

Kylmän sodan päättymisestä lähtien meillä käyty turvallisuuspoliittinen keskustelu osoittaa, että monet suomalaiset tuntevat alitajuista vieroksuntaa tai suoranaista pelkoa Natoa kohtaan. Ilmiön juuret ulottuvat syvälle kylmän sodan historiaan.

Toisen maailmansodan päättyessä Neuvostoliitto oli Euroopan ylivoimaisesti vahvin sotilasmahti, jonka toiminta herätti kasvavaa pelkoa Länsi-Euroopassa. Tärkein vastavoima sille oli Yhdysvaltojen ydinasemonopoli, joka kuitenkin heikkeni, kun Neuvostoliitto räjäytti oman pomminsa vuonna 1948. Tämä vauhditti Naton syntyä Neuvostoliiton vastavoimaksi.

Suomelle YYA-sopimuksella osoitettu paikka Neuvostoliiton valtapiirin etumaastossa rajasi puolestaan ulkopoliittisen liikkumavaran ja kansalaisten mielipiteiden vapauden varsin niukaksi. Seurattiin kansainvälisten suhteiden kiristymistä ja toivottiin parasta.

Nato oli aluksi enemmän poliittinen järjestö kuin toimintakykyinen puolustusliitto. Sen yksipuolinen riippuvuus Yhdysvaltojen ydinaseesta lieveni vähitellen. Maa-, ilma- ja merivoimia alettiin vahvistaa Korean sodan kokemusten valossa. Liittokunnan uskottavuus parani merkittävästi vasta kun Länsi-Saksa liittyi jäseneksi vuonna 1956 ja liittokunnan keskellä ammottava aukko tuli tukituksi. Saksan jäsenyys teki myös mahdolliseksi järjestää Tanskan salmien puolustus, joka oli ollut heikkojen tilapäisjärjestelyjen varassa. Tällä oli pitemmällä tähtäimellä vakauttava vaikutus myös Pohjolassa.

Naton asteittainen sotilaallinen vahvistaminen kävi ajallisesti yhteen Suomen puolueettomuuspolitiikan alullepanon kanssa. Kumpikin kehityssuunta ärsytti Neuvostoliittoa, joka oli ehtinyt tottua siihen, että sen aseellinen ylivoima Euroopassa oli lähestulkoon ehdoton ja että Suomi pysyy sen tiukassa ojennuksessa.

Neuvostoliitto ilmaisi eri tavoin ärtymyksensä sekä lännelle että Suomelle. Lännen puolustuskyvyn vahvistuminen taustoittaa ainakin osittain Suomen kahta kriisiä, yöpakkasia ja noottikriisiä, 1950- ja 60-lukujen taitteessa.

Näissä kriiseissä oli Suomessa päällimmäisenä Neuvostoliiton vastatoimien pelko. On epätodennäköistä, että meillä oivallettiin, mahdollisesti ylintä valtio- ja sotilasjohtoa lukuun ottamatta, että läntisen vastavoiman kasvu pitemmällä tähtäimellä merkitsi selkätukea myös Suomelle. Kun julkinen keskustelu ei ollut vapaata, vaan asioista saattoi kirjoittaa parhaimmillaankin vain rivien välissä, jäi kansalaisille puutteellinen kuva ympäröivästä todellisuudesta. Äärivasemmisto ja sen apujoukot kävivät ankaraa propagandasotaa länsimaita ja Natoa vastaan, eikä korjaavaa tietoa ollut tarjolla.

Ei ole yllättävää, jos tässä ilmapiirissä kansalaisiin alkoi iskostua mielikuva, että Nato oli se, joka toimeliaisuudellaan keikutti venettä. Jopa maan ylimmässä johdossa on saattanut käydä epäily, että Naton toimet vaikeuttivat Suomen puolueettomuuspolitiikan kehittämistä.

Suomen mahdollisuudet puolustautua Neuvostoliitoa vastaan olivat varsinkin kylmän sodan ensimmäisellä puoliskolla vähäiset. On paradoksaalista, että Pohjolan vahvin puolustus oli nimellisesti puolueettomalla Ruotsilla eikä Naton takaamilla etelä- ja pohjoislaidoilla. Norja otti varsin pitkälle huomioon Neuvostoliiton strategiset intressit Murmanskin alueella, missä sijaitsivat mittavat laivaston ja ydinaseiden keskittymät.

Norjan Pohjoiskalotti oli käytännössä vailla puolustusta, mutta puna-armeijan mahdollista etenemistä oli tarkoitus viivyttää lähinnä amerikkalaisilta lentotukialuksilta käsin toimivien ilmavoimien avulla, kunnes Naton arktisiin oloihin koulutetut apujoukot ehtisivät norjalaisten avuksi jossakin Tromssan ja Bodön välimaastossa.

Varsin suppeiden piirien ulkopuolella ei Suomessa juuri ollut tietoa Pohjois-Norjan sotilaallisista voimasuhteista. Meillä lehdistö lähinnä paheksui Naton ”sapelinkalistelua” pohjoisilla merillä, eikä ulkopolitiikan johdollakaan ollut helppoa asennoitua Naton toimeliaisuuteen.

Sama epäilevä suhtautuminen toistui, kun Norjan onnistui ylipuhua liittokunta varastoimaan ennakkoon sotakalustoa Norjaan tarkoituksena tehostaa apujoukkojen toimintakykyä. Näissäkin yhteyksissä Natosta välittyi Suomeen helposti kuva osapuolesta, joka aiheettomasti pyrki muuttamaan vallitsevaa voimatasapainoa.

Suomessa epäilevät reaktiot jopa naapurimaiden Tanskan ja Norjan pyrkimyksiin vahvistaa asemaansa olivat silloin vallinneissa oloissa sinänsä ymmärrettäviä. Samalla ne loivat vääristyneen kuvan Naton asemasta ja sen pyrkimyksistä.

Naton historiallinen imago on siis jäänyt kansakunnan muistiin, jos sellaista on olemassa, epämääräisenä ja jopa kielteisesti sävyttyneenä – vieläpä täysin ansaitsemattomalla tavalla. Eikä kylmän sodan jälkeinen aika ole kumonnut tätä mielikuvaa. Onhan Nato joutunut toistuvasti suorittamaan tehtäviä, joista kunniaa ei jaeta eivätkä kädet pysy vitivalkoisina. Harva vaivautuu miettimään seurauksia siitä, että jokin Naton väliintulo olisi jäänyt suorittamatta tai että Natoa ei olisi olemassa.

Padotessaan Neuvostoliiton mahdolliset aggressiiviset pyrkimykset Nato loi osaltaan perustan Euroopan integraatiolle ja vuosikymmenten rauhanomaisen kehityksen tuottamalle vakaudelle ja vauraudelle. Läntisten demokratioiden vahvistuminen oli perusedellytys myös Suomen menestykselle. Vasta Neuvostoliiton poistuminen näyttämöltä toi pysyvää helpotusta Suomen asemaan.

Jos olisi käynyt toisin, eli neuvostoleiri olisi päässyt niskan päälle suhteessa läntisiin demokratioihin, olisi Suomi epäilemättä menettänyt itsenäisyytensä. Suomi olisi tällöin liitetty kiinteästi Neuvostoliiton yhteyteen poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti.

Suomalaisten Nato-pelot perustuvat väärinkäsityksiin ja puutteellisiin tietoihin. Läntisten demokratioiden puolustusliittona Nato ansaitsee toisenlaisen maineen kuin mikä sillä Suomessa on.