Veikeät vanhukset

Iän tuomat muutokset eivät ensisijaisesti ole ruumiillisia, kirjoittaa Kristina Carlson.

Profiilikuva
Teksti
Kristina Carlson
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

En siedä matkailumainosta, jossa kaksi harmaapäistä ikäturistia ui hotellin uima-altaassa yöllä, vaikka altaan laidalla on kyltti, joka kieltää uimisen yöaikaan. Kun patiolle ilmestyy virkailija, vekkuli ukkeli painuu pinnan alle. Nainen ja mies hihittelevät kuin pahankuriset lapset.

Englantilaisen Roger Mitchellin kehutussa elokuvassa Le Week-End on samantapaisia episodeja. Kun avioparin rahat eivät Pariisissa riitä laskun maksamiseen kalliissa ravintolassa, he juonivat, pakenevat takakautta kadulle ja juoksevat pakoon. Hienon hotellin hienossa sviitissä mies intoutuu tekemään kollaaseja, jotka liimailee huoneen seinille. Kolea aviovaimo kannustaa. Lähdön hetkellä pariskunta taas yrittää pakenemistemppua, mutta tällä kertaa se ei onnistu.

Mainoksen ja elokuvan tekijät ovat kai halunneet korostaa, että vanhuksissa on virtaa ja kapinallista henkeä. Näinkö se käy; pannaan aikuiset ihmiset käyttäytymään kuin lapset. Ei naurata yhtään. Samoista tempuista lapsi tai nuori saisi satikutia. Päättelen, että tosiasiassa vanhukset siis ovatkin vähemmän. He ovat edesvastuuttomia, veikeitä ja hupsuja kuten lemmikkieläimet.

 

Ikäryhmät ovat sosiologisia ja sosiaalipoliittisia käsitteitä, joita pyöritellään, kun suunnitellaan esimerkiksi päivähoitoa tai sairaanhoitoa. Vanhusten määrän kasvu on yhteiskunnallinen resurssiongelma. Vanhuuden kokemisesta keskustelu ei kerro mitään paitsi ääritapauksissa, kun vanhus on saanut ala-arvoista hoitoa ja kohtelua.