Vanhusmaisuus – mitä se on?

Mielipide 30.7.2013 11:00

Vuosia sitten, kun vanhempani olivat elossa ja hyvässä voinnissa, veljeni ryhtyivät käyttämään tietyistä asioista sanaa ”vanhusmaisuus”. Vanhusmaisuutta oli pitää tiukasti ruoka-ajoista kiinni, pelata pasianssia ja ratkoa ristisanoja.

Isästä ja äidistä riippumatta sana jäi kielenkäyttöömme, ja sen merkitykset ovat laajentuneet. Kun aikoinaan käytimme sanaa, tuskin tajusimme vanhenevamme itsekin.

Omassa mielessäni sanan sisältö on laventunut niin, ettei se välttämättä edes viittaa ikään, vaan pikemminkin tiettyihin luonteenpiirteisiin, suhtautumisiin ja tapoihin. Vanhusmainen voi aivan hyvin olla kaksikymmenvuotiaanakin.

Ehkä minun ikärasismia välttääkseni pitäisi käyttää sanoja kapea-alainen, jumittunut, itsepäinen, jankkaava, pedantti tai kaavoihin kangistunut eli ylipäänsä yrittää analysoida ”vanhusmaisuus” osatekijöihinsä. Mutta ei se käy, koska sanaan ainakin omassa mielessäni sisältyy myös armahdus, lempeys koskien näitä ominaisuuksia, ehkä vikoja ja puutteita, joista on puhe.

Kyvyttömyys spontaanisuuteen on yksi vanhusmainen piirre. Soitapa ystävällesi ja kysy, tuleeko hän kylään tänään, lähteekö kävelemään, pyöräilemään, kapakkaan – tänään. No ei. Hän kaivaa älypuhelimestaan esiin elektronisen kalenterin ja ehdottaa ehkä tapaamista (45 min) kahden viikon kuluttua keskiviikkona. Totta kai hän on tärkeä, menevä, kiireinen ja varattu ihminen, kuten vanhuksetkin nykyään ovat, mutta silti ihmettelen, onko hän oman aikansa herra enää.

Esimerkki omasta vanhusmaisuudestani, kun olin alle neljänkymmenen. Kävin säännöllisessä työssä ja minulla oli pieni lapsi, mutta tiettynä päivänä olin päättänyt mennä Etolaan ostamaan kukkalaatikoita, koska lapseni oli isovanhempiensa luona. Se oli juuri se tiistai. Ystäväni soitti. Hän kysyi, lähtisinkö töiden jälkeen lasilliselle. Kuulin itseni vastaavan: ”En voi, koska olen menossa ostamaan kukkalaatikoita.” Hetken hiljaisuus. Kuulin ääneni kaikuvan sosiaalisessa avaruudessa. Onneksi ehdin tarttua sanojeni hännästä kiinni, ennen kuin ystävä sulki puhelimen. Ostin kukkalaatikot toisena päivänä.

”Lähdetään retkelle”, innosti toinen ystävä. Rupesin vanhusmaisesti miettimään, mitä kaikkea tarvitaan: istuma-alusta, uimapuku, pyyhe, aurinkorasvaa, sadetakki, varasukat, villapusero, termospullo, taskulamppu, hellehattu, matkatuhkakuppi, aurinkolasit, hyttyspuikko, laastaria. Uskokaa pois, me kumminkin lähdimme, ja vaaroja uhmaten jätin repusta puolet niistä tavaroista, jotka olin aikonut ottaa mukaan. Ylenpalttinen varustautuminen, valmistautuminen ja varautuminen ovat vanhusmaisuutta.

Tapoihin juuttuminen on lasten vanhusmainen ominaisuus. Tiettyyn ikään asti lapset haluavat, että joulu vietetään kuten se on aina vietetty. He ovat konservatiivisia. He eivät halua yllätyksiä.

Me paheksuimme aikoinaan isäämme, joka halusi joulukuusen sijasta joulukatajan. Ystäväni oli tyytyväinen, mutta silti hiukan pöyristeli, koska juhannusta vietettiin tänä vuonna toisin kuin ennen: tyttärien perheet ja hän erillään.

Ikävän vanhusmaisuuden olen huomannut omassa ikäpolvessani, yli 60-vuotiaissa. Vanhukset ovat huonotapaisia. He käyttäytyvät tylysti kaupoissa ja raitiovaunuissa. He jättävät tulematta, vaikka ystävä on kutsunut kylään. He tuovat kasvissyöjälle lenkkimakkaraa tuliaisiksi. He sanovat ilkeyksiä päin naamaa. Tällainen vanhusmaisuus ei saa armoa silmissäni.