Vanhat ihmiset – Vain kuluerä ja talouden kuollutta painoa?

PUHEENVUORO: Vanhusten ihmisarvosta ei saa tinkiä, kirjoittavat Heikki Saxén ja Salla Saxén.

Profiilikuva
menoleikkaukset
Teksti
Heikki Saxén Salla Saxén
Suomen Kuvalehti
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Filosofi Michael Sandelin mukaan olemme siirtymässä markkinayhteiskuntaan, jossa entistä useampia asioita arvotetaan ensisijaisesti rahalla. Lukeminen ja sivistyskään eivät ole enää itsetarkoituksellisia, vaan niitä ajatellaan usein talousajattelun hengessä investointeina, joihin sijoitetaan rahaa ja joista odotetaan rahassa mitattavia tuloksia.

Samoin terveydenhuolto ja hoiva muuttuvat raa’aksi kaupankäynniksi. Yhdysvalloissa esimerkiksi kuolemansairaiden henkivakuutukset ovat muodostuneet kauppatavaraksi: sairaat ovat voineet myydä vakuutuksensa sijoittajille, jotka ovat maksaneet sairaille vakuutuksia vastaan korvausta sairaiden ollessa elossa. Sijoittajat puolestaan nettoavat vakuutusrahat sairaiden kuollessa.

Kannustin on perverssi: sijoittajat tekevät sitä enemmän voittoa, mitä nopeammin ihmiset kuolevat. Eräät ovat jopa soitelleet sijoituskohteilleen ja kyselleet, miltä tilanne tänään näyttää. Asetelma ilmentää myös syvempää moraalista muutosta, jossa sairaista on tullut kauppatavaraa, eikä heitä mielletä enää itseisarvoisiksi ihmisiksi perinteisessä, humanistisessa mielessä.

 

Voi kysyä, onko sama henki tarttumassa Suomessa esimerkiksi vanhusten hoivaan, jonka ongelmista on viime aikoina paljon keskusteltu. Ovatko vanhat ihmiset vain kuluerä, talouden kuollutta painoa?

Yksi ilmentymä ajan hengestä ja sen seurauksista on ollut esillä tutkija Jari Pirhosen työssä, jossa hän on tarkkaillut vanhojen ihmisten elämää hoitolaitoksissa. Liian usein vanhojen ihmisten itseisarvoinen ihmisyys on jäänyt tunnustamatta, mikä on ilmennyt niinkin yksinkertaisissa mutta perustavissa asioissa kuten tervehtimättä jättämisenä.

Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu, kun ohi kävellään – tai esimerkiksi vaihdetaan vaippaa – puhumatta ihmiselle sanaakaan, vastaamatta hänen puheeseensa tai katseeseensa.

Ei pidä silti syyttää hoivan ammattilaisia, vaan ongelma piilee nähdäksemme rakenteissa. Sote-keskustelussa on tehty selväksi, että nyt on aika tehdä tulosta tehokkaasti. Toinen ilmeinen seikka on, että terveydenhuollon ja hoivan alalla käskyt ja arjen toiminnan raamit tulevat selvästi ylhäältä alaspäin.

Ruohonjuuritason ammattilaiset eivät voi kuin mukautua, ja tällöin usein myös kyynistyä. He ovat yhtä lailla uhreja kuin hoidettavansa. Tiivistäen ongelma on, että mikäli inhimillinen kohtaaminen pakotetaan ulkokohtaisiin, usein talouden sanelemiin ahtaisiin rakenteisiin, ihmiset eivät kohtaa toisiaan enää ihmisinä.

 

Näiden haasteiden edessä niin hoidettavien kuin hoivan ammattilaistenkin ääntä olisi saatava enemmän esille. On huolestuttavaa, jos hoivasta keskustelevat vain johtajat ja päättäjät, usein vieläpä yksinomaan talouden kielellä.

Apuna voisivat olla bioetiikan alalla kehitetyt eettisen keskustelun ja päätöksenteon rakenteet. Etiikka voisi antaa äänen kaikille ja muuttaa keskustelun ja hoivan ilmapiiriä jälleen inhimillisemmäksi.

On myös vaarallista, jos etiikka ei saa omaa tilaansa rakenteissa, vaan jää piilemään rivien väliin erinäisten intressien poljettavaksi, intressiristiriitojen väliin.

Vanhat ihmiset – tai muutkaan ihmiset –  eivät ole talouden tai minkään muunkaan epäinhimillisen järjestelmän kohteita. He ansaitsevat elää kulttuurissa, jossa heidät tunnustetaan ihmisinä.

Leikkausten aikana usein kysytään, mihin meillä on varaa. On kuitenkin käännettävä kysymyksenasettelu ja kysyttävä, mitä enää jää jäljelle, jos ihmisyydestä tingitään.

 

Kirjoittajat Heikki Saxén ja Salla Saxén ovat bioetiikan tutkijoita.