Vähemmistön puheenvuoro: Jalkapallo on tylsää, prinsessahäät eivät kiinnosta

Mielipide 24.7.2010 10:00

Nyt kun kaikki on onnellisesti takana ja elämä on normalisoitunut, on aika avautua ja tulla ulos kaapista.

Olenkin jo liian kauan pitänyt sisälläni salaisuutta poikkeavuudestani. Se on jäytänyt erityisesti viime viikkoina, joiden aikana jouduin usein miettimään, mihinkä joukkoon minä ylipäänsä kuulun.

Tässä se tulee.

En katsonut yhtään ainoata jalkapallon MM-kisaottelua.

En edes osittain.

Pystyn siitä huolimatta paneutumaan aiheen käsittelyyn kaikella sillä asiantuntemuksella, joka on seurausta viime viikkoina ylitsemme vyöryneestä jalkapallojournalismista, jolta ei ole voinut välttyä kukaan, jolla on silmät nähdä ja korvat kuulla.

Toisin kuin olemme saaneet lukuisista lehtikirjoituksista lukea, jalkapallo ei minusta ole ”elämää suurempaa”, ja toisin kuin Albert Camus, en voi allekirjoittaa, että ”kaiken, minkä olen oppinut moraalista, olen oppinut jalkapallokentiltä”.

Minä puolestani opin nuorena jannuna jalkapalokenttien moraalista sen verran, että toistaitoisimmat, nuorimmat ja ruipeloimmat pantiin maalitolppien väliin. Niissä hommissa murtui kymmenvuotiaana sääriluu ja neljätoistavuotiaana etusormi.

Torjuntatekniikassa oli siis eittämättä puutteita.

Entisenä maalivahtina olisi silti ollut mielenkiintoista olla tolppien välissä MM-kisojen ensimmäisen, Etelä-Afrikka-Meksiko-ottelun 54. minuutilla. Silloin nimittäin ”Jumalan jalka avasi kisat”, kuten Helsingin Sanomien urheilusivulla otsikoitiin.

Muuten olen sitä mieltä, että jalkapallo on tylsää. Rajoittunut ymmärrykseni ei voi käsittää, että isot miehet jaksavat laukata eestaas puolitoista tuntia ja useimmiten palkintona on nolla – ainakin jommallekummalle porukalle.

HS:n mainiot omafilosofit Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna kyllä yrittivät kisojen alla avata meille, säälittävälle vähemmistölle jalkapallotaiteen saloja: Jalkapallo on monimutkaisen kudelman sommittelemista, suurta draamaa, uskomattomia oivalluksia ja suhteessa toisiinsa liikkuvien osien jatkuvaa muotoutumista uusiksi kuvioiksi.

Se on niin hyvin sanottu, että se kuvaa hyvin myös kesämökin terassilla istujien verta himoitsevan itikkaparven touhuja.

Mediaa seuraamalla on selvinnyt, että tänä kesänä on pinnalla ollut toinenkin elämää suurempi aihe, Ruotsin prinsessahäät.
Itse aiheesta ei sen enempää, mutta häiden ruokkimasta kirjoittelusta vähän.

Toimittajat jaksoivat jutusta toiseen ihastella ja ihmetellä, että ”jalosukuinen” Victoria nai ”tavallisen ruotsalaisen” Danielin.

Pikemminkin voisi ihmetellä sitä, että tavallinen kunnon ruotsalaisheppu suostuu avioliittonsa vuoksi luopumaan itse rakentamastaan ammatista ja normaalielämästä ja vaihtamaan sen tärkätyn prinssin näyttelemiseen. Täytyy olla tosirakkautta.

Miten muuten tullaan ”jalosukuiseksi”? Tässä, kuten niin monessa muussa tapauksessa, suvunjalostaminen alkoi sotanäyttämöiltä.

Victorian esi-isä oli ranskalainen Jean-Baptiste Bernadotte, joka änkesi 17-vuotiaana vapaaehtoisena Napoleonin armeijaan.

Ranskan vallankumouksen aikana hän sai suunnilleen alikessun arvoa vastaavat natsat. Taito, into ja tuuri olivat sitä luokkaa, että miehestä tehtiin kenraali jo 31-vuotiaana ja marsalkka 41-vuotiaana.

Ammattisotilas taisteli ansiokkaasti pitkin Eurooppaa, kunnes lainattiin Ruotsiin. Sen kanssa hänellä oli suunnilleen yhtä paljon tekemistä kuin sillä saksalaisprinssillä, josta piti tulla Suomen kuningas Väinö I.

No, ruotsalaisilla oli huonompi tuuri, ja niinpä entisestä ranskalaisesta alikessusta, joka ei koskaan oppinut ruotsia, tehtiin Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana.

Niinpä hänen jälkeläisensä ovat erittäin jaloa sukua.

Sen pituinen se.

Teksti Vesa-Pekka Koljonen
Kirjoittaja on lehdistöneuvos ja eläkkeellä oleva päätoimittaja.