Uskonnot kuuluvat kouluun – opetukseen kuuluu myös kriittinen tarkastelu

Mielipide 29.7.2012 15:00

Arto Kallioniemi ja Irina Krohn arvostelivat oman uskonnon opetusta väittäen, ettei se kykene lisäämään kansalaisten keskinäistä ymmärtämistä. Tilalle he vaativat yhteistä katsomusainetta, joka kirjoituksen perusteella näyttäisi pyrkivän lähinnä karkottamaan uskontojen näkökulmat pois opetussuunnitelmista. En tiedä, mikä on kirjoittajien käsitys vuoropuhelusta. Ainakin kirjoituksesta huokuva uskontokriittisyys vaikuttaa vaaralliselta uskontodialogia koskevien tutkimusten valossa.

Uskontojen kohtaamisesta on käyty teologiassa monipolvinen debatti. Siinä on todettu, ettei sekulaari valistuksen projekti luo perustaa uskontojen kohtaamiselle. Se ei kykene siksi antamaan välineitä uskontojen ymmärtämiseen ja niistä oppimiseen. Monikulttuurisen yhteiskunnan perusteita luotaavassa keskustelussa on päädytty samanlaisiin näkökulmiin. Eturivin filosofit, kuten Charles Taylor ja Jürgen Habermas, korostavat uskontojen myönteistä yhteiskunnallista merkitystä. Oman uskonnon opetus on tällaisten ajatusten konkreettinen sovellutus.

Eppu Salminen epäilee (Kirjeitä, SK 29/2012), ettei oman uskonnon opetukseen voisi kuulua uskontojen kriittinen tarkastelu. Entisenä uskonnonopettajien kouluttajana vakuutan, että pitää kuulua! Ylemmillä luokilla on käsiteltävä ateismin perusteluita siinä kuin jumalauskon. Abraham, Buddha, Muhammad, Marx, Gandhi ja Sartre kuuluvat kaikki uskonnon henkilögalleriaan.

Kriittinen ajattelukyky rakentuu sille, että pystyy arvostaen näkemään, mistä itse on lähtöisin. Pienten lasten kanssa on aloitettava oman uskonnon kertomuksista, joita vasten voi pohtia oman elämän kysymyksiä. Tutuissa kertomuksissa on jopa vastakulttuurista potentiaalia. Ajatellaanpa vaikka Jeesusta, joka opetti vertauksin radikaalista tasa-arvosta ja asettui marginalisoitujen puolelle oman aikansa eliittiä vastaan. Sosiopoliittista ja vapautuksellista näkökulmaa löytyy kaikista uskontoperinteistä. Kun uskontoja tarkastellaan tästä näkökulmasta, Kallioniemen ja Krohnin vihjailut uskontojen taantumuksellisuudesta paljastuvat vakavasti yksipuolisiksi.

Kansainvälisessä monikulttuurisuuskeskustelussa on päinvastoin esitetty liberaalin yhteiskunnan tarvitsevan uskontoja moraalisena resurssina. Uskonnot voivat tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun merkittävän lisän puheellaan transsendenssista: ne sanoittavat jotain, joka ylittää tämänpuoleiset näkökulmat ja asettaa rajat inhimilliselle vallalle.
Vaikka uskonnot voivat synnyttää kriittistä yhteiskunnallista tietoisuutta, ne voidaan myös kaapata vallantavoittelun välineiksi. Tästä pääkirjoitus (SK 27/2012) viisaasti muistutti. Kun koulussa tutustutaan monipuolisesti omaan uskontoon ja muihinkin, uskontoa on vaikeampi käyttää väärin. Uskontoa tarvitaan haastamaan ajatuksia arkisemmassakin mielessä.

Uskontoihin perehtyminen hämmentää sopivasti koululaisten ajatuskulkuja. Se auttaa näkemään, että kaikki tällä maapallolla eivät ajattele ja toimi samoin kuin minä itse. Sekulaarin suodattimen läpi puserrettu yhteinen katsomusaine typistäisi tämänkin ulottuvuuden.

Oman uskonnon opetus luo luontevimman matkareitin edetä uskontojen ja ideologioiden värikkääseen maailmaan. Omasta liikkeelle lähteminen ei estä avaamasta ovia myös vieraisiin maailmoihin. Kunhan eri opetusryhmiä opitaan tulevaisuudessa tuomaan välillä yhteen, oman uskonnon opetus on mitä ajanmukaisinta monikulttuurisuuspolitiikkaa.

Meillä ei ole varaa menettää lisäarvoa, minkä vuosituhantiset, yhä elävät traditiot voivat kansalaisyhteiskuntaan tuoda. Myös uskonnot hyötyvät: osallistumisen myötä voi syntyä uusia tulkintoja, kun taas uskontojen ajaminen ghettoon johtaa fundamentalistisiin vastareaktioihin.

Lue myös muut Puheenvuoro-kirjoitukset aiheesta: