© Outi Kainiemi

Kova puhe on osattu ennenkin

Donald Trumpin retoriikka kuohuttaa, mutta presidentit ovat käyneet sanasotaa aiemminkin. George W. Bush puhui pahan akselista ja roistovaltioista.

avatar - 'Benita Heiskanen

Lokakuun 26. päivän pikkutunneilla puhelimeni hälytti presidentti Donald Trumpin viimeisimmästä tviitistä: ”Jotain erittäin suurta on juuri tapahtunut.”

Pian uutisotsikot rummuttivat Yhdysvaltain erikoisjoukkojen operaatiosta, jossa terroristijohtaja Abu Bakr al-Baghdadi oli kuollut.

 

Trumpin hallinnon osallistuminen Syyrian sotatoimiin on ollut epäjohdonmukaista. Kuitenkin Abu Bakr al-Baghdadin kuolema tulkittiin laajasti Trumpin voitoksi. Presidentti Trump kuvasi lehdistötilaisuudessa al-Baghdadin viimeisiä hetkiä: terroristi ”ulvoi, parkui ja kiljui kuin koira ja pelkuri”.

Trumpin retoriikka sai aikaan rajun arvosteluryöpyn Yhdysvalloissa. MSNBC:n Joe Scarborough syytti presidentin käytöstä ”epäamerikkalaiseksi” ja rinnasti sen Lähi-idän diktaattorien toimiin.

Mutta eroaako Trumpin retoriikka merkittävästi suhteessa edeltäjiinsä?

 

Presidentti George W. Bush lanseerasi vuonna 2001 – kirjaimellisesti käännettynä – kauhunvastaisen sodan (War on Terror) vastaiskuna New Yorkin 11. syyskuuta tehdyille terroristi-iskuille. Julkisessa keskustelussa oli aiemmin käytetty ilmaisua terrorisminvastainen sota (War on Terrorism).

Suomalaisessa keskustelussa terminologisiin yksityiskohtiin ei juuri kiinnitetty huomiota, mutta Yhdysvalloissa eroa pidettiin merkittävänä. ”Kauhunvastainen sota” tulkittiin tietoiseksi retoriseksi keinoksi, jolla kansalaisia taivuteltiin sotamyönteisyyteen.

”Kauhunvastainen sota” tulkittiin tietoiseksi retoriseksi keinoksi, jolla kansalaisia taivuteltiin sotamyönteisyyteen.

Sota käynnistyi Yhdysvaltain ja sen liittolaisten hyökkäyksellä Afganistaniin 7. lokakuuta 2001. Yksikään syyskuun 11. päivän terroristeista ei ollut afgaani, vaan tekijät olivat saudiarabialaisia ja egyptiläisiä. Sotaa perusteltiin sillä, että Afganistan salli al-Qaidan toimia alueellaan.

Presidentti Bush esitti uhkavaatimuksen Taliban-hallinnolle luovuttaa terroristijohtaja Osama bin Laden tai kärsiä seuraukset. Maailman kansakunnille Bush julisti: ”Olette joko meidän tai terroristien puolella.”

Kauhunvastaisen sodan toinen vaihe käynnistyi 19. maaliskuuta 2003, kun Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi Irakiin.

Bushin hallinto luonnehti sotatoimia ennakoivaksi iskuksi (pre-emptive strike) ”pahan akselia” eli terrorismia tukevia valtioita vastaan. Pahan akseliin kuuluivat Pohjois-Korean, Iranin ja Irakin ”luolissa piileskelevät yksilöt ja roistovaltiot” (rogue nations).

Kauhunvastainen sota henkilöityi kuuluisiin johtajiin: Saddam Hussein oli sen kasvot Irakissa. Hussein saatiin kiinni ja tuomittiin kuolemaan ihmisyyttä vastaan tehdyistä rikoksista. Hänet teloitettiin Bagdadissa hirttämällä 30. joulukuuta 2006.

Yhdysvallat veti joukkonsa pois Irakista joulukuussa 2011.

Afganistanin sota kulminoitui 1. toukokuuta 2011 USA:n erikoisjoukkojen surmatessa al-Qaidan johtajan Osama bin Ladenin. Presidentti Barack Obaman lausunnon mukaan ”bin Ladenin kuolema on tärkein saavutus kansakuntamme pyrkimyksessä kukistaa al-Qaida”.

Yli 18 vuotta kestänyt Afganistanin sota on Yhdysvaltain historian pisin.

 

Kauhunvastainen sota herätti kansainvälistä tyrmistystä, kun kuvat pidätettyjen kidutuksesta Irakin Abu Ghraibin ja Kuuban Guantanamo Bayn vankileireissä levisivät julkisuuteen. Kidutukseen syyllistyi liittolaisten joukkojen sotilaita.

Kriitikoiden mukaan sota on aiheuttanut hajanaisten terroristiryhmien yhdistymisen laajaksi Isis-nimellä tunnetuksi jihadistijärjestöksi. Terroristit käyttävät sotaa propaganda-aineistona jäsentensä maailmanlaajuiseen rekrytointiin.

Yhdysvalloissa sota sai aikaan rasismiaallon, jonka seurauksena etenkin Lähi-idästä kotoisin olevat kansalaiset joutuivat väkivallan kohteiksi. Yksi rikollinen kuvasi pidätyksensä hetkellä motiivejaan näin: ”Halusin vaan ampua rättipäitä.”

 

Presidenttien retorisissa valinnoissa on vivahde-eroja, ja niillä on merkityksensä.

Kenties olennaisempaa olisi kuitenkin pohtia, mitä valtionpäämiesten viestit kansallisvaltion julkisen väkivallan harjoittamisesta saavat aikaan.

Usein ne pikemmin lietsovat kuin lievittävät kauhua.

Kirjoittaja on Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori Turun yliopiston John Morton -keskuksessa.

Sisältö