Ulkopolitiikkamme on lintukotokonsensuksen vanki - puhe muuttuu nopeasti liturgiseksi

Profiilikuva
Martti Ahtisaari
Teksti
Mika Aaltola
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomalainen konsensuskulttuuri on kylmän sodan jäänne. Se rakennettiin aikaan, jolloin ristiriitoja piti häivyttää. Muuttuvassa maailmassa Suomi ei voi ulkopolitiikassaan turvautua tuttuun kaavaan. Epäonnistunut turvaneuvostokampanja tarjoaa hyviä opetuksia. Tekijöitä huonolle menestykselle on haettu monesta suunnasta. Näissä syiden listauksissa ei ole korostunut ulkopoliittinen kulttuuri.

Konsensushakuinen ulkopolitiikka noudattaa tuttua kaavaa. Kansallisesti haetaan päämääriä, joista kukaan Suomessa ei voi olla eri mieltä. Turvaneuvostotapauksessa sellaisia olivat erityisesti rauhanvälitys ja naisten oikeudet. Näille sinällään erinomaisille teemoille oli helppo löytää laajaa yhteiskunnallista tukea. Sitten avainteemat viedään eri kansainvälisille näyttämöille korkealentoisina Suomea kuvaavina käsitteinä.

Ongelmana on, että puhe muuttuu nopeasti liturgiseksi. Rauhanvälitys tarjoaa esimerkin. Martti Ahtisaaren erinomaisen elämäntyön saama tunnustus innosti Suomea nostamaan rauhanvälityksen maakuvaa määrittäväksi tekijäksi. Samalla rauhanvälitys nähtiin poikkileikkaavana yhteiskunnallisena asiana, josta puhuttiin esimerkiksi koulukiusaamisen ja yritysvalmennuksen yhteydessä. Rauhanvälitys liittyi miltei kaikkeen. Mutta samalla menetettiin ote siihen, mistä itse asiassa puhutaan.

Konsensuskulttuurimme ongelmakohtia on kaksi. Kansallisella tasolla päätökset muotoillaan pienimmän yhteisen nimittäjän logiikalla. Näin ei rakennu tahtotilaa ja omistajuutta. Valittu linja ei ole minkään keskeisen taho erityisessä intressissä. Toinen ongelma on se, että Suomi vie politiikkaa kohti korkeampaa abstraktiotasoa.

Australian YK-strategia oli toinen. He kehittivät teemoja, jotka puhuttelivat enemmistöä maailman valtioista. Yksi tällainen oli pienten valtioiden oikeudet. Australia onnistui jalkauttamaan teeman kahdenkeskeisissä neuvotteluissa eri valtiopäämiehien kanssa. Keskeinen kysymys oli, mitä konkreettista Australialla olisi tarjottavana eri valtioille YK:ssa ja kahdenvälisesti. Tässä ei ole kyse korruptiosta vaan kyvystä huomioida muiden maiden keskeisiä etuja ja tarjota heille mahdollisimman räätälöityjä ratkaisuja. Kyse on politiikassa olennaisesta taidosta.

Suomen teemat saattoivat kuulostaa ongelmallisilta. Rauhanvälitys jalkautuu helposti seuraavanlaiseksi konkreetiksi skenaarioksi: Konfliktit ovat paljolti valtioiden sisäisiä. Suomalaisten ajama rauhanvälityskapasiteetti voisi puuttua valtio X:n asioihin, jos se ajautuu sisäiseen konfliktiin. Tätä linkkiä Suomi ei näin artikuloinut. Asiat kuitenkin saavat helposti nurinkurisia merkityksiä, jos viestiä ei räätälöidä.

Naisten oikeuksien skenaario jalkautuu helposti syvälle kansalaisyhteiskuntaan ja ohi valtiollisesta tasosta. Monissa valtioissa kansalaisyhteiskunta koetaan uhkana. Pitää muistaa myös se, että Suomi taivutteli valtionpäämiehiä, joiden erityisessä intressissä universaalisti määritellyt naisten oikeudet eivät välttämättä ole. “Naiset, rauha ja turvallisuus” -päätöslauselman läpisaaminen oli hieno saavutus.

Samat teemat turvaneuvostokampanjassa eivät olleet merkki kunniakkaasta arvopolitiikasta. Ne olivat enteitä kovakorvaisuudesta.

Vaikka Suomessa pelätään ristiriitoja ja jotkut konsensuksen portinvartijat pyrkivät saattamaan eri mieltä olevia outoon valoon, niin eriäviä näkökulmia tulee esiin. Pääongelma on muualla. Konsensuksen nykymuoto kutistaa päätöksenteon mitäänsanomattomuuden eri muotojen keksimiseen.

Ulkopolitiikasta on opittu puhumaan. Nyt olisi aika opetella tekemään realistisia strategisia linjauksia ja seisoa ponnekkaasti niiden takana.

Mika Aaltola