Työ ja pääoma eivät erottele ihmisiä niin kuin ennen

SK:n toimitus
Mielipide 19.7.2009 08:00

Miten työtä tekevän pääoman pitäisi jakaa ansionsa niiden kanssa, jotka eivät osallistu tuotantoon, kysyy Teknillisen korkeakoulun professori Paul Lillrank.

Vaikka kapitalismi elää mustimpia hetkiään, vasemmisto ei menestynyt EU-vaaleissa. Vaikka pankkeja sosialisoidaan ja säädellään, luokkataistelun jakolinjat ja arvot eivät palaa vuoden 1968 kapinatunnelmiin.

Vanhan työväenliikkeen aikana kiisteltiin tuotannon lisäarvon jakamisesta työn ja pääoman kesken. Sittemmin on luotu yhteiskuntasopimus ja työmarkkinoille pelisäännöt. Yhteiseksi arvopohjaksi löytyi talouden kasvattaminen yhteistoimin.

Tietotaloudessa työ ja pääoma sulautuvat osaamiseksi ja innovaatioiksi. Opiskelija on osaamispääomaan investoiva kapitalisti, vaikka hän kuluttajana on köyhä. Työ ja pääoma eivät erottele rikkaita ja köyhiä kuin ennen.

Oman edun tavoittelua?

Hyvinvointivaltion laajetessa on syntynyt uusi ristiriita. Miten työtä tekevä pääoma jakaa ansionsa tuotantoon osallistumattomien kanssa? Jakamisen tuska tuotannon sisäisenä konfliktina on muuttunut tuotannon ja kulutuksen, verotettavien ja verottajan väliseksi ristiriidaksi. Arvopohja siirtyy uuden luomisesta olemassa olevan jakamiseen.

Verovaroista kamppailevat erilaiset eturyhmät pyrkien saamaan omalle porukalleen enemmän kuin muille. Oman edun tavoittelua on paha mennä julki julistamaan arvona. Perustelut haetaan kasvun arvoista, niinpä alue- ja sosiaalipoliittinen kulutus esitetään investointeina.

Tasa-arvoajatteluun perustuva rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelu joutuu keskiluokkaisessa yhteiskunnassa hakeutumaan superrikkaiden ja syrjäytyneiden ääripäihin. Mutta hyvinvointimenoista vain noin viidennes menee tulonsiirtoina köyhille. Loput ovat siirtoja keskiluokan eri elämänvaiheiden välillä. Tasa-arvolla perustellun jakopolitiikan takaa pilkistää epämiellyttävä holhous.

Ahkeruuden hyve

”Jokaiselle tarpeittensa mukaan” ei sovi arvoksi, sillä ihmisen tarpeet ovat äärettömiä, mutta tuotannon kyvyt rajallisia. Tarpeisiin ei voi vastata, elleivät kyvyt ole käytössä. Anteliaisuutensa vastineeksi valtio voi vaatia kaikkia osallistumaan tai valmistautumaan työelämään kykyjensä mukaan. Vasemmalla kädellä jaetaan, oikealla kuritetaan.

Tuotannon ja vastikkeettoman kulutuksen väliseen ristiriitaan vanha vasemmisto ei saa otetta, koska sen arvomaailmassa työ ja ahkeruus ovat olleet keskeisiä kuten porvarillisessa hyveellisyydessä. Joutenolo voi olla arvo vain niille, jotka uskovat rahan tulevan jaettavaksi riskittä sijoitetun pääoman tuotoista.

Merkittävimmät arvokysymykset aukeavat kuitenkin kulutuksen sisällä. Onko ilmastomuutoksen pysäyttäminen kulutuksen kasvun kanssa riitelevä arvo? Työtä tekevän pääoman arvojen mukaan ongelmiin vastataan innovaatioilla, luodaan ympäristöystävällistä liiketoimintaa. Jakopolitiikan arvojen mukaan ongelmat ratkaistaan rajoittamalla ja säännöstelemällä. Vihervasemmisto ei osaa selittää, miten kasvua rajoittamalla saadaan lisää jaettavaa perustulona.

Jos ristiriitojen sovittamiseen liittyviä arvoja ei pureta auki, vaikeat päätökset tehdään konsensuksen kabineteissa ja toteutus sysätään virkamiehille. Arvokeskustelun sijaan tulee loputon suukopu budjettitalouden vartijoiden ja eturyhmäpoliitikkojen välille.

Paul Lillrank

Kirjoittaja on professori Teknillisessä korkeakoulussa.

Keskustelu

Lillrank luotailee syviä vesiä ja yrittää ansiokkaasti käydä arvokeskustelua tulonjaosta.

Hyvää pohdiskelua sinänsä, mutta viestin kirjoitusasusta ja yritetystä tiiviydestä päätelleen jäin miettimään tarkalleen kenelle hän on kirjoituksensa kohdentanut. Tietysti tästä julkaisupaikasta voi päätellä jotain. Ehkäpä tämä on hitaanpuoleista pohdiskelevaan keskustelua ja vastaus viime syksynä uutisoituun Wahlroosin mielipiteeseen odotetusta yritysten moraalista. Tai sitten ei.

Mietin myös sitä, miksi hän käyttää ”työtä tekevä pääoma” anglismista ’working capital’ josta käytetään yleisesti taloudessa suomeksi termiä ”käyttöpääoma”. Hakukoneella löytyy asiasta enemmän, mutta lyhyesti ”Käyttöpääoma mittaa yrityksen juoksevaan toimintaan sitoutuvan rahoituksen määrää.” kuten sitä eräs sivu luonnehtii.

ks. http://www.balanceconsulting.fi/palvelu/html/ohjeVI.shtml

Parempi olisi ollut selittää lyhyesti mitä hän tarkoittaa kyseisellä ilmaisulla ”työtä tekevä pääoma”, erityisesti jos jotain muuta kuin juuri tuota käyttöpääomaa. Olettaen että hän tarkoitti käyttöpääomaa, niin miten hän itsessään käsittää sen käyttävän valtaa. Minun on nimittäin kovin vaikea ajatella, että käyttöpääomalla itsellään on valtaa. Sen valtaa käyttää mielestäni lähinnä välillisesti toimiva johto ja suurimmat omistajat hallituksen kautta ja joiden arvot heijastuvat toiminnassa.

Sinänsä näppäriltä kuulostavat eufemismit (kiertoilmaisut) eivät useinkaan auta viestin perille menossa. Niin luultavasti tässäkin tapauksessa.

No entäpä sitten varsinainen asia:

* Miten työtä tekevän pääoman pitäisi jakaa ansionsa niiden kanssa, jotka eivät osallistu tuotantoon.

(”eivät osallistu tuotantoon” eufemismi viittaa ilmeisesti ulkopuolisiin sijoittajiin tässä yhteydessä)

Voidaan kysyä, että eikö pääoma joka mahdollistaa toiminnan, sen laajentamisen tms. sekä johon sitoutuu riskejä sijoitetun pääoman menettämisestä tee työtä ts. kanna siis osaltaan vastuuta yrityksen toiminnasta? Jos vastuun kantaminen ei ole työtä, niin tekeekö yrityksen johto, virkamies tai vaikkapa laivan kapteeni kantaessaan vastuuta myöskään työtä?

Mikäli pääomat ja niiden valta koetaan ongelmaksi, niin ulkopuolisen sijoitetun pääoman suhteen ei pidä antaa kasvaa niin suureksi, että se pääsee määräävään asemaan johtamisessa.

Mutta tässä tulemme globaalin talouden dilemmaan, joka on todellinen tai odotettu kilpailu jota yritys ei voi paeta.

Yritysten on käytännössä kasvettava tai kuoltava. Jos ne eivät sitä itse tee, niin joku muu tulee samalle toimialalle, kasvaa ja syö/ostaa pois yrityksen. Yritykselle ei siten jää muuta vaihtoehtoa kuin kasvaa ainakin alan keskiarvoa nopeammin ja mieluummin nopeamin kuin muut. Siihen tarvitaan sijoituksia, osaavaa johtamista, työntekoa jne. Suojassa kilpailuta ei ole enää vuosikymmeniin ollut edes pieni perheyrityksen kulmapuoti. Vain toimiluvilla säädellyt alat voivat jättäytyä tämän juoksupyörän ulkopuolelle.

Hyvin harvat yritykset kasvavat pelkän tulorahoituksen myötä. Sen hitauden, vaikeuden ja riskien vuoksi.

Voidakseen hankkia kasvuun tarvittavia pääomia yritys voi saada niitä vain toiminnastaan tulorahoituksella tai sijoituksista ulkopuolelta. Keskeistä on ymmärtää miten yritys voi saada pääomia ja pitää itsensä niin houkuttelevana, että sijoitukset siellä pysyvät sen käytettävissä. Ilman tätä yritys joko ei kykene kilpailemaan alalla ja se ajautuu tilanteeseen, jossa joko johtamista ja toimintaa uudistetaan niin että tilanne korjautuu omistajien odotusten mukaiseksi, pääomat pakenevat tai se ei enää kykene niitä saamaan lisäkasvun aikaansaamiseksi.

Wahlroos kiteytti aika hyvin

”Björn Wahlroosin mukaan yrityksiltä on alettu odottaa roolia, joka on aiemmin ollut kunnilla ja valtioilla. Wahlroos kuitenkin muistuttaa, että yritykset eivät ole julkisyhteisöjä.

– Ne ovat yritteliäiden ihmisten perustamia organisaatioita, yhden asian liikkeitä, joiden ainoa tehtävä on hoitaa omistajiensa varallisuutta.”

ks. http://www.uusisuomi.fi/raha/33972-nalle-moraalin-vartijana

Yhä enenevässä määrin globaalit pääomat hakeutuvat aina sinne, missä niiltä voidaan kulloinkin odottaa parasta tuottoa.

Olosuhteet tietysti eri yritysten, niiden ympäristön ja omistajien odotusten suhteen vaihtelevat paljonkin. Mitä enemmän kuitenkin pääomien liikuttelua ohjaavat tahot keskittyvät ja jotka etsivät parasta tuottoa, niin sitä kärsimättömämpiä ne ovat yritysten suorituskyvyn heiketessä ja sitä kalliimpaa raha on yritykselle joka ei pysty vastaamaan riittävästi sijoittajien toiveisiin.

Valtiot, valtioliitot ja yhteisöt voivat tietysti osittain yrittää vaikuttaa näihin olosuhteisiin, mutta realistisia irtiottoja jotka selkeästi muuttaisivat sitä että ulkopuoliseen pääomaan liittyvä omistajan oikeus määrätä yrityksen sisäisesti tulonjaosta on mielestäni epärealistista odottaa mitään isoja muutoksia.

Koska nämä irtiotot heikentäisivät kyseisen repäisijän kykyä houkutella pääomia ja siten se iskisi omaan nilkkaan valtioiden keskinäisessä kilpailussa menestyvistä yrityksistä, jotka tuovat sille tuloja kaupan ja verojen muodossa.

Oma etu on valtioillakin aivan kuten pääomien omistajilla aina lähempänä kuin kontin suu.