Turha hurskastella, Seiska

Tuomo Lappalainen
Mielipide 6.6.2009 13:00

Tiedotusvälineissä on oltu kauhistuneita hallituksen suunnitelmista, ja syystä.

Meteli alkoi, kun esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilakien uudistamista pohtinut toimikunta ehdotti, että toimittajien lähdesuoja pitäisi saada murrettua jo esitutkinnassa eikä vasta tuomioistuimessa. Muutos vaikeuttaisi ratkaisevasti vallanpitäjien valvontaa. Politiikan ja hallinnon vääryydet paljastuvat usein nimettömien vinkkien perusteella. Moni epäkohta jäisi pimentoon, elleivät vuotajat voisi olla varmoja, että toimittajat pitävät lähteensä omana tietonaan.

Kun media puolustaa tällaista lähdesuojaa, se ei kanna huolta vain omista toimintaedellytyksistään vaan koko demokratian toimivuudesta.

Lähdesuojaa eivät kuitenkaan uhkaa vain päättäjät, jotka haluavat salata itsensä kannalta ikäviä asioita.

Toinen uhka väijyy niin lähellä, etteivät tiedotusvälineet näe sitä aina itsekään.

Lähdesuojaa käytetään nimittäin hyväksi myös uutisissa, joilla ei ole juuri mitään tekemistä vallankäytön kontrollin kanssa.
Traaginen kouluesimerkki on 7 päivää -lehden tiskin alta saama tieto laulaja Matti Inkisen rikosepäilyistä. Vakavan sairauden kokenut Inkinen katosi samana päivänä kun lehti ilmestyi. Myöhemmin hän löytyi hukkuneena.

Tässä tapauksessa julkaisupäätökselle on ollut hyvin vaikea nähdä mitään muuta motiivia kuin lehden myyminen sensaatiolla.
Lähdesuojaa voi puolustaa tehokkaasti vain jos sillä on suuren yleisön tuki.

Jos kovin moni vuoto liikkuu yksilön oikeusturvan kannalta samalla harmaalla vyöhykkeellä kuin Seiskan Inkis-väite, paineet lähdesuojan murtamiseksi kasvavat varmasti, median ja kansanvallan tappioksi.

Alpo Rusin tapauksessakaan ei loppujen lopuksi ole oleellisinta, oliko vuotaja poliisi vai joku muu salaisen tiedon haltija, sillä vuotoreitti tuskin vaikutti Rusille aiheutuneisiin seurauksiin.

Paljon auttaisi, jos uutiskilpailun keskelläkin muistettaisiin yksi perustotuus, erityisesti rikosuutisoinnissa.

Kun toimittaja lähtee poliisin tai kenen tahansa muun salaisuuksien levittelijän kelkkaan, tien päässä voikin olla avoimen yhteiskunnan sijasta ilmiantoyhteiskunta.

Keskustelu

Uutiskilpailussa on olennaista oman median ja näkemyksen myynti ostavalle ja kuluttavalle yleisölle.
Mediat – lähtökohtaisesti – ovat objektiivisesti totuuden perässä vai ovatko vain myymässä omaa
” näkemystään ” uutisoinnin kohteesta.
Tiedon hankinnan alkuperä, syvä kurkku, viranomaistaho ja & tai mikä tahansa muu on epärelevanttia uutisen kuluttamisen ja ostamisen kannalta.

Mikä on yksittäisen median tavoite, tahto ja halu toimia objektiivisen totuuden puolesta oman näkemyksen sijaan tai oman levikin parantamiseksi onkin moraalis – eettisen tarkastelun aihe.
Judisesti taas voidaan esittää kestäviä perusteluita legimiteetin asteen puolesta ja vastaaan.

Olisiko medioilla peiliinkatsomisen paikka ?
Vai valitaanko sosiaaliporno osaksi ns. uutisvirtaa….. seurauksista viis.

Kun toimittaja lähtee poliisin tai kenen tahansa muun salaisuuksien levittelijän kelkkaan, tien päässä voikin olla avoimen yhteiskunnan sijasta ilmiantoyhteiskunta.

Hyvin sanottu.Suomessahan on vallalla sellainen käsitys,että ihminen on syyllinen kunnes toisin todistetaan.Eikä auta vaikka olisi todettu syyttömäksi niin leima on otsassa lopun elämää.Ei voi välillä kuin ihmetellä ihmisten verenhimoa ja pahansuopaisuutta.

Arvelisin, että Rusin tapauksen taustoissa riittäisi tutkiville sieluille vielä monta herkkupalaa. Melkein voisi luulla että vahingontekijöillä omatunto kolkuttaa:

STT uutisoi 22.1.09

Ulkoasiainneuvos Alpo Rusi siirtyy elokuun alusta Suomen uudeksi suurlähettilääksi Sveitsin Berniin ja myös Pyhään istuimeen eli Vatikaaniin.

Ulkoasianhallinnossa Berniä pidetään erittäin arvokkaana asemapaikkana. Menestyksekkäät suurlähettiläät ovat usein lähteneet sieltä eläkepäiviä viettämään.

Pitkän ajan perusongelma Suomessa oli – osin on yhä – että valtion monopolia Yleä käytettiin ajoin omituisesti. ”Sotapropagandaa” jatkettiin sen virallisen loppumisen jälkeen, ensin Hellan alla ja sitten – aika vastaavasti – presidentin tai hallituksen valitsemien muiden johtajien avulla. Yleä käytetiin jopa diskreditoimaan tietojensa vuoksi ”valtiolle vaarallisia” henkilöitä.” Suurin osa ns. vapaista tai muista medioista eli vastaavien yya-tulkintojen alla. Kyllä tämä kombinaatio tuotti joukon täysin harkittuja median väärinkäyttöjä, aivan erityisesti ns. ”virallisen valtion” maineen pelastamiseksi. Mentaalisesti tämä on yhä selvää. Sitähän tuo Rusinkin juttu oli; sen yhteydessä Demarit ja Kepu tavallaan vain kilpailivat paikasta tämän tunkion kukkoina. Supon pään olisi tullut todistaa. Nyt hän kuoli pois mahdollisten todistajien joukosta. Montakohan nätä tapauksia todella on?

Kyse on aina toimittajan ammattitaidosta, harkinnasta ja moraalista. Rusin kohdalla petti järki: Olisi heti tullut huomata, että hän oli aivan liian nuori, jotta hänellä olisi voinut olla ko. tietoja. No, se järki puuttui jo Supolta.

Kansanedustaja Haapojan tuupertuminen on mielenkiintoinen juttu. Monen monissa medioissa kerrottiin, että hänet kiidätettiin helikopterilla sairaalaan. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että ambulanssilla terveyskeskuksen kautta Tampereelle ja lopulta että kahdella ambulanssilla ensimmäisen hajottua, mikä aiheutti 20 minuutin viiveen. Mistä se ambulanssi tuli? Päättelyäkö, Ilmasotakoulussa kun oltiin.

Tapaus Inkinen on mutkikas. Päällekkäin osui kolme uutista: uutinen vaikeasta aivoleikkuksesta, uutinen katoamisesta ja vuodatettu uutinen mahdollisista rikossyytteistä. Oliko mukana onnetonta yhteensattumaa. Kaksi ensimmäistä olivat selkeitä uutisia, kolmas liikkui moraalisesti harmaalla alueella. Oliko Inkinen lukenut Seiska jutun? Sitä emme voi tietää, vai tietääkö joku? Varsin rankalta tuntui joka tapuksessa Seiskan syyttäminen Inkisen hukuttautumisesta, kuten ainakin Veltto-Virtanen teki.

Kaikissa tapauksissa on kyse lähdekritiikistä. Ovatko toimittajat unohtaneet tämän perusasian? Tuoko kiire mukanaan mokia? Ja uutiskilpailu sekä sensaatiohakuisuus?