Mielikuvituksesta en luovu

Suuret tarinat eivät ole pienten ryhmien ja heimojen yksityisomaisuutta tai propagandaa, ne ovat osa kollektiivista ihmisyyttä.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tuomas Kyrö
Kirjoittaja on kirjailija.

Kävin ennen joulua pitkästä aikaa teatterissa. Mallusjoen näyttämö esitti samannimisen paikkakunnan seuratalolla Sirkku Peltolan tekstiin perustuvan näytelmän Suomen hevonen. Se on kuvaus EU-muutoksen jalkoihin jäävästä maanviljelijästä, jonka hyvillä pyrkimyksillä on traagiset seuraukset. Alussa nauratti, lopussa itketti.

Mietin, kuinka paljon teoksen vaikuttavuus perustui siihen, että tämä tarina voisi oikeastikin tapahtua juuri siellä, juuri niille ihmisille, tälle maaseudulla toimivan harrastajateatterin porukalle.

Draaman rakenteen ydin on ajan, paikan ja toiminnan ykseys. Onko vaikutus vielä suurempi, jos työryhmä tulee samasta maailmasta, jota teksti käsittelee? Olisiko kuningasnäytelmä kuninkaiden esittämänä aidompi kuin Kansallisteatterin lavalla? Pitääkö it-maailmaan sijoittuvassa näytelmässä olla sen alan ihmiset? Vaatiiko Juoppohullun päiväkirja esittäjäkseen juoppohullun?