Toiveiden ulkopolitiikka ei enää toimi

Suomi rakastui Venäjä-suhteeseensa niin kuin My Fair Ladyn professori luomukseensa, kirjoittaa Mika Aaltola.
Mielipide 8.5.2015 04:30

Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma kesäkuulta 2011 toteaa Venäjästä seuraavasti: ”Suomi vahvistaa tiiviitä, laaja-alaisia ja monentasoisia kahdenvälisiä suhteita Venäjän kanssa… Suomi tukee Venäjän lähentymistä Eurooppaan ja integroitumista kansainväliseen sopimusjärjestelmään.”

Samana vuonna Nokian silloinen pääjohtaja Stephen Elop julkaisi ns. palava öljynporauslautta -puheensa, jossa hän korosti tarvetta huomata olosuhteiden muutokset ajoissa. Hän kertoi tarinan öljylautan työntekijästä, joka herätessään huomaa lautan olevan kauttaaltaan tulessa. Kaaoksen läpi ryömittyään hän katselee reunan yli Atlantin pimeää ja myrskyävää pintaa. Työntekijä hyppää. Näin säilyy edes mahdollisuus siihen, että pelastuu.

Jälkikäteen tarkasteltuna Kataisen hallituksen Venäjä-teksti ilmentää ennakoimisen vaikeutta. Venäjä oli jo kauan kehittynyt suuntaan, joka Ukrainan kriisin myötä tuotti syvän häiriön eurooppalaiseen turvallisuuteen ja myös Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin. Venäjä oli kehittänyt uusia aggressiivisia turvallisuusratkaisuja. Nokian ongelmat puolestaan johtuivat markkinoista, joilla Apple oli innovoinut uuden paremman tuotteen. Häiriöteknologia poltti Nokian perustoja. Nokia oli liian ihastunut omaan menestystarinaansa. Menestyksen toivottiin poikivan menestystä.

 

Toiveikkuus on myös ulkopoliittinen strategia. Se perustuu asetettujen toiveiden kykyyn muokata toisten käyttäytymistä. Psykologiassa tätä kutsutaan Pygmalion-efektiksi. Mitä suurempia odotuksia asetetaan ihmisille, sitä paremmin heillä on taipumus suoriutua. Syynä tähän on toimijoiden halu samastua heille asetettuihin odotuksiin.

Kirjallisuudessa Pygmalion-myytillä on kuitenkin ongelmallisempi sisältö. Roomalaisen runoilija Ovidius kertoi tarinan, jossa kuvanveistäjä Pygmalion rakastuu luomaansa veistokseen. Samaa teemaa käytti näytelmäkirjailija George Bernard Shaw näytelmässään Pygmalion. Siihen perustuva musikaali My Fair Lady kertoo, kuinka professori Higgins muokatessaan tavallisesta tytöstä kulturellia kaunotarta rakastuu omaan luomukseensa.

Sovelluttuna Venäjä-suhteeseen Pygmalion-tarina menee suurin piirtein näin: Suomi yhdessä lännen kanssa pyrki muuttamaan Venäjän itsensä kaltaiseksi. Tämä oli poutasään maailma, jossa Tarja Halonen ja Vladimir Putin pitivät toisiaan kädestä Allegrossa.

Venäjä kehittyi sisäisten traumojensa ja haavoittuvuuksiensa ajamana aivan päinvastaiseen suuntaan. Monin paikoin lännessä toiveikkuuden etiikka ei sallinut huonojen merkkien oikea-aikaista havaitsemista. Toiveikkuuden strategian haluttiin pakkomielteisesti toimivan.

 

Suomella on myös omintakeisempi Pygmalion-syndroomansa. Suomalainen Venäjä-tieto ja -tutkimus on perustunut terapeuttiseen Venäjä-suhteeseen. Suomi on nähnyt itsensä lääkärinä, joka kykenee hallitsemaan Venäjää jonkinlaisen erityisviisauden avulla.

Samalla tähän lääkärikuvitelmaan Suomesta on ollut helppo rakastua. Sen on voinut kuvitella antavan meille oman erityispiirteemme. Musikaalin professorikin rakastuu paljolti omaan kykyynsä loihtia esiin jotain kaunista. Yhtälö ei olisi ollut niin itsetuntoa hivelevä, jos tämä kansallinen itseymmärrys ei olisi myös läntisin silmin näyttänyt hyvältä. Suomessa usein korostetaan sitä, että lännessä arvostetaan Suomen Venäjä-osaamista.

Suomen tuottama Venäjä-tieto ei ole enää erityisen haluttua. Se on riskipeliä. Sen arvostus lännessä on jäämässä vähäisemmäksi. Washingtonin ovet eivät aukene. Läntisten johtajien polut eivät kulje Suomen kautta. Venäjä-tuotteellamme ei ole enää kysyntää. Enemmän meiltä haluttaisiin puolustus- ja turvallisuuspoliittisia tuotteita, joilla aktiivisesti vakautettaisiin itämerta ja Baltiaa Venäjän häiriöiden varalta. Tässä suhteessa tuotevalikoimamme on vielä kehittymätön.

Vaikka turvallisuusmarkkinoiden tilanne on muuttunut, jotkut peräänkuuluttavat jopa paluuta kylmän sodan aikaisten ulkopoliittisten mallien uudelleentuotantoon. Suomessa on myös niitä, joiden mielestä toiveikkuusstrategiaa voidaan tehostaa Venäjän toiveita ruokkimalla.

Voidaan esimerkiksi kertoa Venäjälle, ettei Suomi voi liittyä Natoon, koska Venäjän reaktiot saattaisivat olla kohtalokkaita. Venäjälle suodaan toive, jossa Venäjän mahti nähdään suurena ja sen pelossa tehdään ”järkevä” päätös. Samalla toivotaan, että Venäjä kunnioittaa pienen naapurinsa hyväntahtoisuutta ja antaa tilaa sen muuten länsisidonnaiselle linjalle.

Toisin kuin kylmän sodan aikana Suomen avoin valtioalusta on maailmaan linkittynyt. Keskeistä kehitystyötä on tehty Suomen integroimiseksi läntisten standardien mukaiseksi. Suomalainen hyvinvointi synnytetään näiden verkostojen kautta ja niiden varassa. Venäjän perustoiveet puolestaan liittyvät Suomen asteittaiseen irti saamiseen tai ainakin Suomen hyödyllisyyteen läntisen hajaannuksen lisäämisessä.

Venäjä on keksinyt uusia hybridikeinoja, joilla se pyrkii vaikuttamaan Suomeen omien päämääriensä toteuttamiseksi. Nämä operaatiot levittävät geopoliitista riskiä Suomeen. Suomen maariski kasvaa Venäjästä johtuen.

Venäjän toiveisiin on mahdoton vastata tavalla, jossa kykenisimme tyydyttämään sekä Venäjää, länttä että omia turvallisuustarpeitamme. Tilanteen epätoivottavuutta voi pelata pois monimutkaisilla kiertoilmaisuilla. Aikaa on hyvä ostaa, mutta selkeyteen olisi kohta korkea aika palata.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja.