”Toimittajien työ on ajatella asiat muiden puolesta, tietää paremmin – pätemisestä meille kannattaa maksaa”

Vaikka maailma nopeutuisi, pinnallistuisi ja tyhmistyisi, toimittajien on oltava immuuneja sille, sanoo Nuori aikakauslehtitoimittaja -palkinnon saanut Oskari Onninen.
Mielipide 1.11.2019 12:30
Oskari Onninen
Suomen Kuvalehti - avatar

PVapaa toimittaja Oskari Onninen palkittiin Vuoden nuorena aikakauslehtitoimittajana torstaina 31. lokakuuta pidetyssä Suomen Kuvalehden journalistipalkintojuhlassa. Kiitospuheessaan Onninen käsitteli sitä, miten tärkeää tietäminen ja ajatteleminen on journalistin työssä.

Julkaisemme Onnisen puheen alla.

Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon voittajasta Olli Seurista voit lukea täältä. Kanava-tietokirjapalkinnolla palkitun Juha Kauppisen Monimuotoisuus-kirjan arviot löydät täältä (Suomen Kuvalehti) ja täältä (Kanava).

 

”Studio Julmahuvin uutis-inserttiä jäljittelevässä sketsissä sitkeät ja puuhakkaat mellunmäkeläiset yrittävät tehdä 500 tunnin nukkumisennätystä. Tempauksen puuhamieheltä kysytään, miksi ihmeessä – Guinnessin ennätystenkirjaan vai hyväntekeväisyyden vuoksi. Sen sijaan hän vastaa kuolemattomin sanoin: ihan vaan, että saadaan huomiota ja saadaan päteä.

Kun 17-vuotiaana halusin tälle sitkeälle ja puuhakkaalle alalle, se tapahtui silkasta pätemisenhalusta. Sitä en osaa sanoa, halusinko huomiota myös, mutta nykyisin ehkä selittäisin asian parhain päin.

Yksitoista vuotta myöhemmin olen saanut päteä aika paljon, ja nyt saan vähän huomiotakin. Kiitos siitä.

Päteminen tietty kuulostaa hirveältä ja luotaantyöntävältä, mutta väitän, ettei se ole sitä.

Tämän väitteen perustelen omilla fiiliksilläni, kuten nykyään kuuluu.

Mikään ei näet voita sitä tunnetta, kun törmää lehtikirjoitukseen, josta jää olo että hei, tuo kirjoittaja tietää asiasta enemmän kuin minä tiedän, se on ajatellut enemmän kuin jaksan itse ajatella ja ehkä vielä huomannut jotakin tarpeellista, jonka olen itse sivuuttanut.

Suhtautumiseni uutispuuroon on lähinnä buliminen, koska haen sieltä tällaisia kiksejä. Joka päivä, koko ajan. Kun pyrkii lukemaan kaiken ja perehtymään kaikkeen, ehtii mättää sisäänsä yllättävän paljon informaatiota, josta voi sitten tuottaa itse uutta informaatiota.

Taannoisessa Finlandia-voittajaromaanissaan Jukka Viikilä kirjoittaa Carl Ludwig Engelin kuvitteelliseen päiväkirjaan siitä, kuinka tunteet ja ajatukset on tehty vain käväisemään ihmisessä. Sen kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Fiktio-Engelin parhaat ystävät muuttavat nauraen mielipiteitään.

Tältä pohjalta ajattelen journalismin olevan itselleni tapa pysyä terveenä. Lukijoihin vaikutus on todennäköisesti sama.

Tekemään ohjaa jatkuva pyrkimys sanoa jotakin uutta ja keksimätöntä, olkoon se sitten tätä pahamaineista pätemistä tai ei. Sama viehättää muidenkin jutuissa. Mitä luksusta onkaan, että joku jaksaa ajatella asiat meidän puolestamme!

 

Hirveän usein, kun journalismista tällaisissa juhlapuheissa puhutaan, korostetaan asioiden selvittämistä. On jopa Lumilapio-palkinto sille, joka kaivaa eniten ja parhaiten.

Olen toki itsekin kaivanut, mutta se tuntuu usein siltä itseltään. Siis lumen lapioinnilta. Tarvittaessa sen hoitaa, koska jonkun on pakko. Mutta mieluummin sen voi jättää jollekin muulle, jolla on edes kohtalainen silmä-käsikoordinaatio ja kenties sopivia lihaksia.

Parasta ja motivoivinta tässä työssä on näet asioiden keksiminen, ei niiden paljastaminen. Kaiken pitää olla tietenkin totta, mutta kuinka paljon näiden raamien sisällä voikaan luottaa tajunnanvirtaan ja assosiaatioihin tai kehitellä vitsejä tai uudissanoja tai sanaleikkejä ja kutsua sitä vieläkin journalismiksi.

Erityisesti siksi tämä kunnianosoitus tuntuu niin merkittävältä. Haluan kiittää raatia suuresti siitä, että he myönsivät palkinnon tällaiselle räsymattojournalismille, jossa limitetään satunnaisia ajatusriekaleita jossain määrin tolkullisuuteen pyrkiväksi kokonaisuudeksi.

Vai pitäisikö puhua pyttipannujournalismista, jossa päänsisäisen jääkaapin jätteistä saa kelpo illallisen, ainakin jos lorottelee tarpeeksi srirachaa päälle.

Pizzajournalismi on myös kauhea sana, mutta ehkä kuitenkin paras metafora. Pizzaan voi laittaa viinaa – kuten Tampereella – tai jäätelöä – kuten Helsingissä, kunhan muistaa ammattiylpeyden ja tietyt skenen kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt. Kuten sen, että ananasta tulee välttää.

Haluan kiittää myös kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat pyynnöstä, velvollisuudentunnosta tai työkseen lukeneet juttujani ja poistaneet niistä ylikikkailevia metaforia, huonoja vitsejä ja typeriä tai turhan helppoja väittämiä. Heitä, jotka ovat sanoneet tarvittaessa, että ajattele paremmin. Fiktio-Engel opettaa aiemmin samassa kirjassa, että omiin ajatuksiinsa ja ideologioihinsa juuttuminen tekee lähinnä harhaiseksi.

Aivan erityisen paljon haluan kuitenkin kiittää niitä ihmisiä Rumba– ja Image-lehdissä, jotka taannoin päästivät kokemattoman juniorin taikapiireihinsä ja kertoivat kädestä pitäen, kuinka siellä tulee toimia. Miten pitkä aikakauslehtijuttu rakennetaan ja kuinka kannattaa esittää kysymyksiä, jos haluaa vastauksia.

 

Äskeisiin taikapiireihin liittyy myös puheen vakava ja ylevähkö osio. Kun on mahdollisuus puhua arvokkaalle mediaväelle, sitä ei kannata jättää käyttämättä.

Annetaan idealistin ottaa hetkeksi niskalenkki kyynikosta.

Olen tullut tälle alalle suunnilleen sillä hetkellä, kun kultaiset vuodet päättyivät. Sen jälkeen valonpilkahduksia on toki ollut ja minulla on henkilökohtaisestikin mennyt moni asia paremmin kuin olisin edes toivonut.

Vaikka Suomessa, toisin kuin Yhdysvalloissa, mediataloja ei taida vielä olla loppusijoitettu pääomasijoittajien sisältötehtaiksi, yllättävän realistinen tunne on se, että tässä nyt ollaan alalla, jolla viimeinen kirjoittaa oikaisut.

Lukuja kannattaa seurata, lukuja pitää seurata ja lukuihin kannattaa uskoa. Huoleni koskee lähinnä sitä mystistä auraa, joka näiden lukujen ulkopuolelle jää. Hiljaisia ja vaikeasti mitattavia asioita.

Ne liittyvät erityisen oleellisesti Rumban – jota ei enää ole – ja Imagen kaltaisiin lehtiin. Numeroin arvioituna ne lienevät lähellä kulttuuri- ja sivistystyötä eli siis masokismia ja rahallisia tappioita.

Mutta väitän, että tällaisten lehtien taikapiirit luovat alan vetovoimatekijät. Ne kannustavat kirjoitteluun niitä tulevia sitkeitä ja puuhakkaita 17-vuotiaita, jotka haluavat vähän päteä ja joille joskus tulevaisuudessa myönnetään tällaisia hienoja palkintoja.

Mediaan on tuskin koskaan päädytty lukuja tuijottamalla tai palkkojen perässä. Nykyään vielä vähemmän.

Konsultit saavat työsuhde-iPadeja ja heidän palkkauksensa nousee helsinkiläisten elinkustannusten mukana. Siihen verrattuna Twitterin sotakirjeenvaihtaja, jonka bruttopalkasta neljännes menee kantakaupunkiyksiön vuokraan, ei ole bisneskielellä ilmaistuna erityisen lukratiivinen positio.

Rahanhimoisimmat ovat varmasti aina keksineet parempaa, mutta silloin tulee huolestua jos pätijänörtit ja maailmanpelastajaidealistit alkavat tehdä samoin.

Tällaisia merkkejä olen saanut seurata läheltä kaikki viime vuodet, ja nyt kun tämä idealistin hattu kerran on päässä, myönnettäköön, että se hieman pelottaa.

Toki journalismi näyttäytyy aina yhtä ’siistinä juttuna’ kuin sen lopputuotteet ovat. Ja niistä olemme vastuussa me.

Vaikka maailma nopeutuisi, pinnallistuisi ja tyhmistyisi, meidän toimittajien ja erityisesti meidän kulttuuritoimittajien ja kriitikoiden on oltava immuuneja sille.

Meidän työmme on ajatella asiat muiden puolesta, tietää paremmin. Jos siihen ei muuten pysty, on ajateltava enemmän. On keksittävä kaikki se olennainen, joka lukija ei muuten hoksaisi. Ja kaikkein tärkeimpänä, välissä pitää muistaa olla hauska.

 

Loppujen lopuksi päteminen on sitä, joka tuo meille sen huomion, josta meille kannattaa maksaa. Työtämme on vähintään esittää olevamme fiksuja. Meidän on oltava ne tyypit, jotka tietävät sopivasti enemmän kuin lukija tietää. Tyyli on vapaa, mutta päinvastaisesta seuraa turmio.

Jos luovumme asiantuntijuudestamme, mitä enää olemme lukijoiden silmissä. Koska paremmin tietäminen on kaikki, mitä meillä on, meidän on vaalittava sitä viimeiseen asti.”