Toimittaja paljastaa: Minäkin olen takinkääntäjä

Mielipide 18.12.2011 17:01
Kirjoittaja on lehdistövirkamies Suomen Pietarin-pääkonsulaatissa. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia.

Me toimittajat paljastamme aina silloin tällöin takinkääntäjiä. Yleensä heitä paheksutaan. Paljastan nyt yhden takinkääntäjän: itseni.

Tämä tapahtui joskus syksyllä 2007. Työskentelin silloisen työnantajani Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajana Moskovassa. Olin suhtautunut verkkokirjoittamiseen epäillen. Tiedättehän syyt: lukeeko niitä kukaan, mistäs repäistään aika ajatteluun, jos koko ajan sormet takovat juttuja, mahtaako tästä saada palkanlisää.

Käänsin takkia ja aloin puskea juttuja kaikkialle: uutisia verkkoon ja tietysti blogia, kännykällä kuvattuja videoita saisi lähettää avustaja Ira, Radio Helsinkiin antaisin kommentteja aina kun mahdollista ja verkkoon keksisin vielä jotain ekstraa.

Päätin, että tämä on kokeilu. Testaisin, mitä monitoimittajuudesta saisin irti lukijoille ja itselleni.

Yksi takinkääntöä jouduttanut tapaus sattui keväällä 2007. Vieläkin hävettää.

Kremlin tukemat nuorisojärjestöt osoittivat päivä toisensa jälkeen mieltä Moskovassa Viron lähetystön edessä. Kirjoitin juttuja monena päivänä. Ja sitten ystävällinen toimittaja Radio Helsingistä soitti ja tiedusteli, voisinko puhelimitse raportoida myös radiouutisille.

Sanoin mielenosoittajien seassa seisoessani, että tässä on nyt kuule paljon töitä. Ja sitä paitsi jos vielä pitää ryhtyä radiotoimittajaksi, haluan siitä korvauksen.

Lopulta tajusin turhan tylyyteni ja sanoin, että tehdään se ääniklippi. Sinne se sujahti Radio Helsingin kuulijoille.

Uutistapahtumien seuraaminen monelle julkaisukanavalle oli lopulta hauskaa. Tein virheitä uusia käytäntöjä opetellessani esimerkiksi radiotyössä, mutta en piitannut niistä (ja se ystävällinen radiotoimittaja jaksoi aina rohkaista).

Uutistapahtumien kommentointi pitkin päivää radioon ja verkkoon auttoi usein jäsentämään ajatuksia paperilehteen illalla kirjoitettavaa juttua varten. Sain kannustavaa lukija- ja kuulijapalautetta.

Päätin, että kokeilu oli onnistunut.

Nyt olen sitä mieltä, että on aika kokeilla uusia kanavia.

Egyptin vallankumouksen aikaan tajusin Twitterin voiman. Tuijotin kiihkeästi päivittyviä twiittejä ja klikkailin itselleni uusia seurattavia. Toimittajan silmin katsoin läppärilläni jatkuvasti päivittyvää muistiinpanovihkoa, paljon kiinnostavia ja tarkistamista vaativia merkintöjä.

Ihan tavallisena uutisen seuraajana pääsin mukaan ihmeellisiin, jatkuvasti päivittyviin tarinoihin. Ei, minulle ei riittänyt hyväkään tarjonta päivän lehdestä tai kotimaisista televisiouutisista. Halusin päästä mukaan tapahtumahetkellä.

Duumanvaaleissa seurasin äänestyspäivän ja alkuviikon mielenosoitukset kotoa Twitteristä, Facebookista ja venäläisistä blogeista – perinteisen median laajan uutistarjonnan lisäksi.

Sosiaalisessa mediassa sinkoilevat ajatukset, silminnäkijäkuvaukset, videot ja valokuvat muodostivat kuvaa käänteestä Venäjän poliittisessa tilanteessa. Viime lauantaina se purkautui venäläisten kaupunkien kaduille yli sadantuhannen ihmisen vaatiessa uusintavaaleja.

Sosiaalinen media on maailma, jossa uutisia tapahtuu. Koko ajan yhä useammat lukijat/kuulijat/katsojat ovat Twitterissä, Facebookissa, Google+:ssa, Tumblrissa Yleisö haluaa, että lähdemme joukolla katsomaan Tahririn aukiota Kairossa tai mielenosoitusta Moskovassa.

Jos me kieltäydymme tästä, olemme joukkona yhtä koppavaa porukkaa kuin minä olin sille ystävälliselle radiotoimittajalle. Sosiaalinen media ei ole uhka perinteiselle medialle, vaan yksi uusi, loistava työkalu ja julkaisukanava journalismille.

Jos me emme lähde välittämään tietoa sinne, minne osa yleisöstämme on jo mennyt, kielitaitoiset lukijamme siirtyvät seuraamaan kattavampia englanninkielisiä twiittejä.

Minusta se olisi harmittavaa suomalaisen journalismin kannalta.

Twitter: @SNiinivaara