Terveydenhoito sairastaa – liika vaihtuvuus tappaa hoitosuhteet

Mielipide 9.7.2011 15:00

Monet poliitikot ja valtion virkamiehet väittävät, että kun kuntasektorilta otetaan ”löysät” pois ja uusia ”fiksuja” toimintatapoja otetaan käyttöön, julkisen talouden vaje pitkälle supistuu. Terveyspalveluihin nämä toimet eivät pure. Suomen terveydenhoitomenot ovat pysyneet Saksaa, Ranskaa ja muita Pohjoismaita matalampina.

Suomessa on toimittu tiukoin budjetein viisaasti jo kauan. Varsinkin hoitoja ja hoivaa annetaan yhä enemmän kotona, palvelukodeissa sekä lyhyiden terveyskeskus- ja sairaalakäyntien yhteydessä. Niinpä kallista vuodeosastokapasiteettia on voitu vähentää neljännes 10 vuodessa ja saavuttaa noin 500 miljoonan euron vuotuiset säästöt.

Tehokkuus- ja laatuongelmien syyt ovat muualla. Terveyspalvelutuottajia vertailtaessa huonon todistuksen saavat useimmiten ne, joilta puuttuu kokeneita lääkäreitä ja hoitajia. Alan koulutusta on siis annettu liian vähän. Kun vaihtoehtoja on, henkilöstöä hakeutuu muualle terveyskeskuksista ja raskaista päivystyksistä, joissa kokemus olisi tuiki tarpeen.

Pettyneet asiakkaat ruuhkauttavat erikoissairaalapäivystyksiä tai hakevat ensiapua yksityisiltä mutta palaavat pian julkiselle puolelle jatkohoitoon. Kuntien on ollut pakko täyttää vaje vähemmän kokeneella, osin kalliilla vuokrahenkilöstöllä. Liika vaihtuvuus tappaa käytännön tehokkuuden ja hoitosuhteet, eli ”säheltämiskulut” ovat mittavat.

Suomalaisten terveys on parantunut, muttei mielenterveys. Terveyskeskuksissa ja sairaaloissa (lapset ja nuoret) ovat mielenterveyskäynnit kaksinkertaistuneet 10 vuodessa. Kalliit sairaalahoitojaksot vievät kapasiteetista viidenneksen. Hoitoja ei ehkä anneta riittävästi, sillä mielenterveyden takia pysyvän eläkkeen saa yhä useampi varsin nuorena. Heitä on jo lähes 120 000.

Hoivaa ja hoitoa tarvitsevien ikäihmisten määrä kasvaa seuraavat 25 vuotta, mutta sittenkin varsin maltillisesti. Julkisen talouden ongelma on eläkemenojen kasvu eikä niinkään hoivapalvelujen rahoittaminen. Sitä voidaan hillitä asiakasmaksujen avulla, kun eläkeläisistä yhä useammat saavat jatkossa suurempia eläkkeitä.

Valtiovalta on pyrkinyt tehostamaan julkisten ja yksityisten tuottajien toimintaa ”kansallisilla IT-hankkeilla”. On tähdätty potilastietojen ja lääkemääräysten automaatioon.

Kymmenen vuotta on kulunut, mutta käyttöönottoon ei ole ylletty. Valtiontalouden tarkastusviraston raportti tammikuulta 2010 on lohduton. Tuttua tosin niille, jotka toimivat 1980- ja 1990-luvuilla suurissa IT-projekteissa. Suuri virhe on taas kerran kokeneen projektijohdon ja vaiheistettujen suunnitelmien puuttuminen. Terveyspalvelujen käytännön tekijöitä ei kytketty riittävästi mukaan, jolloin tehokkuusnäkökulma jäi hämäräksi ja tietotekniikan toimittajien näkemykset saivat etusijan.

Nyt kaavaillaan terveyspalveluvastuun siirtoa kunnilta suuriin alueyksiköihin ja muutoksia Kelan rahoitukseen. Äskettäin otettiin käyttöön palvelusetelit, minkä toivotaan vauhdittavan yksityisten yritysten mukaantuloa. Muutoksista voi olla hyötyä, mutta kustannuspaineita ne eivät pura. Siihen tarvitaan terveyspalvelujen valtakunnallisen johdon keskitys yhteen virastoon ja IT-hankkeet kokeneisiin käsiin. Lääkäri- ja hoitajakoulutusta varsinkin mielenterveyden ja ikäihmisten erikoisaloilla on lisättävä sekä kehitettävä terveyskeskuksissa ja päivystyksissä toimivien työehtoja. Hoivan resursseja voidaan kustannustehokkaasti täydentää osa-aikaisilla avustajilla tarjoamalla eläkeläisille omaishoitajatuen tapainen korvaus. Näin osutaan terveyspalveluissa laatu- ja kustannusongelman ytimiin eli leikataan suoraan julkisen talouden kestävyysvajetta.