Suurvaltojen vakoojavaihto: sopu syntyi, koska vihanpito ei hyödyttänyt

Mielipide 31.7.2010 15:00
Kirjoittaja on ministeri

Muutamien viikkojen takainen amerikkalais-venäläinen vakoiludraama oli tärkeä tapahtuma, koska se päättyi aivan toisin kuin ”kylmän sodan” ajan vastaavanlaiset näytelmät. Sopu löytyi nopeasti. Kumpikaan osapuoli ei halunnut dramatisoida asiaa.

Syy sovintoratkaisuun on päivänselvä. Sekä Moskovassa että Washingtonissa ollaan tultu siihen tulokseen, että vihanpito ei vastaa kummankaan ajankohtaisia tarpeita.

Yhdysvallat tarvitsee Venäjän tukea kovistellessaan Irania sen ydinasepolitiikan johdosta. Se tarvitsee Moskovan tukea selviytyäkseen sekä Afganistanin että Irakin kriiseistä. Sekin on selvää, että presidentti Barack Obaman keskeistä tavoitetta, palestiinalaisten ja israelilaisten sopua, ei rakenneta ilman Venäjän myötävaikutusta.

Venäläisillä on vähintäänkin yhtä hyviä syitä unohtaa menneet – ainakin toistaiseksi. Enää ei kannata murjottaa siitä, että Yhdysvallat kehittelee ohjustentorjuntajärjestelmää, sillä erävoitto on jo saavutettu: amerikkalaisia torjuntaohjusjärjestelmiä ei sijoiteta aiotulla tavalla Puolaan ja Tšekkiin.

Myönnytyksiä on tässäkin tehty. Enää ei puhuta Georgian eikä Ukrainan Nato-hankkeista. Nyt on tärkeää taloussuhteiden rakentaminen Yhdysvaltoihin. Ilman amerikkalaisia pääomia ja amerikkalaisten yritysten asiantuntemusta ei ole toiveita Venäjän talouden nopeasta modernisoimisesta. Raaka-ainevarojenkin parempi hyödyntäminen vaatisi amerikkalaisten osallistumista, sekä pääomia että tekniikkaa.

Näyttää siltä, että Venäjällä on nyt tehty periaatepäätös, jonka mukaan juuri talouden modernisointi kulkee kaiken muun edellä. Ilman sitä Venäjä ei voi saavuttaa paljoakaan menettämästään supervalta-asemasta. Se taas on nykyjohdon tärkein tavoite.

Venäjällä taloudelliset ja yhteiskunnalliset uudistukset ovat ylimmän johdon valintoja. Spontaaniin kehitykseen ei uskota. Valittu uudistamisohjelma toteutetaan valtiollisen johdon ohjaamana projektina eikä sitä jätetä markkinavoimien armoille.

Kun Venäjää modernisoidaan, se tarkoittaa talouden modernisointia, ei yhteiskuntapolitiikan suunnan muuttamista. Autoritaarinen malli, johon liittyy määrätietoisesti ohjailtu demokratia, on tulevaisuudessakin Venäjän poliittisen elämän perusta.

Lännessä uskotaan yleisesti, että markkinatalous – jonka erästä varianttia Venäjälläkin toteutetaan – on demokratian aisapari. Ei yhtä ilman toista. Venäjällä on nähty, että Kiinassa ei ole luovuttu yksipuoluejärjestelmästä, vaikka talous on hyvin pitkälle vapautettu valtion ohjauksesta. Tuottavuus ei ole kärsinyt siitä, että maassa ei ole läntisen mallin mukaisia vapauksia. Olisi harhaanjohtavaa verrata Venäjän nykyistä poliittista järjestelmää Kiinan malliin.

Vaikka Venäjällä valtiovalta ohjailee yleistä mielipidettä ennen muuta television välityksellä, se ei aseta esteitä julkiselle keskustelulle, jossa maan johtoa voidaan arvostella ja esittää vaihtoehtoisiakin poliittisia ohjelmia. Kaikkea tätä suvaitaan niin kauan kuin siitä ei tule todellista vaaraa nykyiselle johdolle.

Venäjällä esitetäänkin yllättävän radikaaleja ajatuksia siitä, miten maan poliittinen elämä tulisi järjestää. Mitään kansanliikkeitä ne eivät kuitenkaan ole aloittaneet. Näin höyry pääsee ulos aiheuttamatta järjestelmää vaarantavia paineita.

Venäjällä tekniikkaa voidaan ottaa käyttöön, suoria sijoituksia sallia ja voittojakin jakaa yli rajojen. Sitä vastoin yhteiskunnan perusmalli, autoritaarinen johtojärjestelmä ei näytä olevan uudistusten kohteena.

Nykyjohto perustelee omaa asemaansa toteamalla, että kansa ei vielä ole kypsä samankaltaiseen päätöksentekoon kuin mikä vallitsee perinteisissä, vakiintuneissa demokratioissa. Ensin on tunnusteltava tietä eteenpäin osauudistuksin. Kun niistä saadaan kokemusta, voidaan harkita uusia askeleita. Vielä ei johto näytä uskovan niiden ajan tulleen.