Suomenruotsalaisuus muuttuu, mutta ei häviä

Mielipide 10.10.2009 10:00

Liian moni suomenruotsalainen vaikuttaja kääntää katseensa sisään päin, ei ulospäin – ja suomenkielisiin, kirjoittaa Max Arhippainen.

Jäävuori

Ruotsin kielen taidosta on hyötyä, kirjoitti sen asemasta huolestunut presidentti Martti Ahtisaari Helsingin Sanomissa ja Hufvudstadsbladetissa 28. syyskuuta.

”Kielitaito on rikkaus – ja tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös ruotsin kieltä Suomessa”, toteaa entinen valtionpäämiehemme.

Minulle, ruotsinkieliselle mutta vahvan suomalaisen kansallisen identiteetin omaavalle, on mukavaa että nobelistimme puolustaa maan kaksikielisyyttä.

Presidentin tarkoitus ei kuitenkaan ole ”ylistää suomenruotsalaisuutta”. Hänen tärkein viestinsä on, että elävä kaksikielisyys on koko maan etu, ei ensisijaisesti suomenruotsalaisten. Hän osoittaa, että suomalaisten ruotsin kielen taito liittää meitä muihin Pohjoismaihin.

Ahtisaari toteaa osuvasti, että toki ”voimme puhua englantia muiden pohjoismaalaisten kanssa seurustellessamme. Mutta tällöin olemme kielellisesti ja osin kulttuurisestikin samassa asemassa kuin ketkä muut hyvänsä, jotka puhuvat englantia” – jopa heikommassa asemassa kuin he, jotka puhuvat englantia äidinkielenään.

Totta kai se on tappio myös suomenruotsalaisille, jos ruotsin kielen asema heikkenee valtaväestön keskuudessa. Mutta suomenruotsalaisuuden suurimmat uhat eivät liity suomenkielisten ruotsintaitoon tai
-taitamattomuuteen. Me löydämme ihan tarpeeksi haasteita omalla pihallamme:

Miten määrittelemme itseemme?

Miten ammattimaisesti hoidamme omaa pesäämme?

Keskusteluissa suomenruotsalaisuudesta käytetään kahta kielikuvaa melkein uupumukseen asti.

Ensimmäinen on ”ankkalammikko”.

Wikipedian mukaan ”sanalla tarkoitetaan suomenruotsalaisten muodostamaa pientä, suljettua yhteisöä, jossa kaikki tuntevat toisensa”. Yhdyn sanan tulkintaan. Sen sijaan sana ei kuvaa koko suomenruotsalaisuutta.

Vaikka suljettuja yhteisöjä toki löytyy, ruotsinkielisten väliset sosioekonomiset, kulttuuriset ja aatemaailmalliset erot ovat vastaavat kuin suomenkielisillä. Samanlaiset ”kaikki toistensa tuntevat” -kuppikunnat löytyvät kielestä riippumatta myös esimerkiksi Kuopiosta tai Kotkasta. Maamme kieliryhmien väliset erot ovat mitättömiä verrattuna ryhmien sisäisiin eroihin.

Silti sorrutaan aivan liian usein rapujuhla-merkkivaate-stereotyyppien viljelemiseen, kuten esimerkiksi Image-lehden äskeisessä, muuten kunnianhimoisessa yrityksessä analysoida suomenruotsalaisuutta.

Toinen kulunut kielikuva on ”jäälautta”. En ole syytön sen ylikäyttöön. Kuudessa vuodessa Hufvudstadsbladetin johdossa käytin sitä hyvin usein kun kirjoitin suomenruotsalaisuuden nykytilasta tai haasteista. Jäälauttakielikuva nimittäin toimii. Eli menköön, jos käytän sitä suomeksi vielä kerran.

Perusversiossaan kielikuva on seuraava: Suomenruotsalaisuus on kuin jäälautta, joka kelluu ympäröivässä suomenkielisessä meressä. Niin kuin fysiikan oppikirja kertoo, nesteen ympärömä jää sulaa armotta.

Auts.

Jäälauttakielikuvan tunnetuimpiin jatkojalostajiin kuuluu edesmennyt musiikkitieteilijä Seppo Heikinheimo. Hän puhui itse erinomaista ruotsia, silloin kun hän viitsi avata suunsa vihaamallaan kielellä. Hänellä oli jostain syystä jotain hampaankolossa suomenruotsalaisia kohtaan.

Heikinheimo puhui suomenruotsalaisista ”sulavina jääpaloina drinkkilasissa”.

Sananvalmis väestötieteilijä ja jäälauttakielikuvan pääkehittäjä Fjalar Finnäs huomautti, että yleensä drinkkilasiin pohjaan jää pari koliseva jääpalaa, kun juoma on juotu. En muista kuulleeni, että muuten tunnettu sanataituri Heikinheimo olisi keksinyt vastausta perinteisiin suomalaisiin juomatapoihin viittaavaan verbaaliseen tyrmäykseen.

Finnäs jalosti kielikuvansa 2000-luvun alussa nojautuen hyvin tuntemiinsa väestötilastoihin: suomenruotsalainen jäälautta ei enää sula, sen sijaan se pehmenee reunoiltaan. Lautan kovan ytimen ympärillä on muodostumassa epämääräinen jääsohjo. Tämä sohjo on samalla jäätä ja ympäröivää vettä.
Vesi ja jää ovat samaa ainetta. Kielikuva toimii siis tässäkin mielessä: ero suomea ja ruotsia puhuvien välillä ei ole suuri, ja ero on koko ajan pienenevä.

Yhä suurempi osa ruotsia puhuvista ei enää kuulu jäälautan kiinteään ytimeen vaan sitä ympäröivään pehmeään reunaan tai sohjoon. He ovat samalla osa suomenruotsalaisuutta ja suomalaisuutta laajemmassa mielessä.

Jäälautasta irronnut jääsohjo tai ajelehtiva jääpala sulaa nopeasti. Mutta palat, jotka jäävät ajelehtimaan lähelle jäälautan reunaa, eivät sula. Ne voivat jopa jäätyä takaisin kiinni lauttaan.

Tässä piileekin suomenruotsalaisuuden suurin haaste. Miten suomenruotsalaisuus pystyy pitämään kiinni jäälautan kiinteän ytimen ympärillä kelluvista jääpaloista? Haluammeko sisällyttää jäälautan reunoilla olevat osat osana Suomen kaksikielisyyttä ja pohjoismaisuutta, vai sulkea ne pois?

Vastauksen pitäisi olla itsestään selvä: Suomenruotsalaisen yhteisön täytyy olla avoin. Suomenruotsalaisten on oltava valmiita ottamaan vastaan kaikki ne, jotka haluavat olla osa kaksikielistä Suomea.

Valitettavasti en ole varma, että kaikki ymmärtävät tätä, vaikka useimmat tietysti julkisesti vannovat olevansa laajemman kohderyhmän ja sisällyttämisen linjalla.

Liian moni suomenruotsalainen vaikuttaja kääntää katseensa sisäänpäin, ei ulospäin.

Tämä johtaa usein strategioiden puuttumiseen, mielivaltaiseen omistajaohjaukseen ja aivan hämmästyttävään operatiiviseen epäpätevyyteen. Papper-lehden ja Peppar.fi-verkkolehden päätoimittajasotku on hyvä esimerkki kaikesta tästä.

Suomenruotsalaisuuden omassa sisäänpäin kääntymisessä ja tulevaisuusstrategioiden puutteessa piilevät suurimmat uhat – ei suomenkielisten maamiesten suhtautumisessa kielivähemmistöönsä.

Teksti Max Arhippainen

Kirjoittaja on suomenruotsalainen toimittaja ja ekonomisti.

Kuvitus Outi Kainiemi

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.