Suomenruotsalaisuus muuttuu, mutta ei häviä

SK:n toimitus
Mielipide 10.10.2009 10:00

Liian moni suomenruotsalainen vaikuttaja kääntää katseensa sisään päin, ei ulospäin – ja suomenkielisiin, kirjoittaa Max Arhippainen.

Jäävuori

Ruotsin kielen taidosta on hyötyä, kirjoitti sen asemasta huolestunut presidentti Martti Ahtisaari Helsingin Sanomissa ja Hufvudstadsbladetissa 28. syyskuuta.

”Kielitaito on rikkaus – ja tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös ruotsin kieltä Suomessa”, toteaa entinen valtionpäämiehemme.

Minulle, ruotsinkieliselle mutta vahvan suomalaisen kansallisen identiteetin omaavalle, on mukavaa että nobelistimme puolustaa maan kaksikielisyyttä.

Presidentin tarkoitus ei kuitenkaan ole ”ylistää suomenruotsalaisuutta”. Hänen tärkein viestinsä on, että elävä kaksikielisyys on koko maan etu, ei ensisijaisesti suomenruotsalaisten. Hän osoittaa, että suomalaisten ruotsin kielen taito liittää meitä muihin Pohjoismaihin.

Ahtisaari toteaa osuvasti, että toki ”voimme puhua englantia muiden pohjoismaalaisten kanssa seurustellessamme. Mutta tällöin olemme kielellisesti ja osin kulttuurisestikin samassa asemassa kuin ketkä muut hyvänsä, jotka puhuvat englantia” – jopa heikommassa asemassa kuin he, jotka puhuvat englantia äidinkielenään.

Totta kai se on tappio myös suomenruotsalaisille, jos ruotsin kielen asema heikkenee valtaväestön keskuudessa. Mutta suomenruotsalaisuuden suurimmat uhat eivät liity suomenkielisten ruotsintaitoon tai
-taitamattomuuteen. Me löydämme ihan tarpeeksi haasteita omalla pihallamme:

Miten määrittelemme itseemme?

Miten ammattimaisesti hoidamme omaa pesäämme?

Keskusteluissa suomenruotsalaisuudesta käytetään kahta kielikuvaa melkein uupumukseen asti.

Ensimmäinen on ”ankkalammikko”.

Wikipedian mukaan ”sanalla tarkoitetaan suomenruotsalaisten muodostamaa pientä, suljettua yhteisöä, jossa kaikki tuntevat toisensa”. Yhdyn sanan tulkintaan. Sen sijaan sana ei kuvaa koko suomenruotsalaisuutta.

Vaikka suljettuja yhteisöjä toki löytyy, ruotsinkielisten väliset sosioekonomiset, kulttuuriset ja aatemaailmalliset erot ovat vastaavat kuin suomenkielisillä. Samanlaiset ”kaikki toistensa tuntevat” -kuppikunnat löytyvät kielestä riippumatta myös esimerkiksi Kuopiosta tai Kotkasta. Maamme kieliryhmien väliset erot ovat mitättömiä verrattuna ryhmien sisäisiin eroihin.

Silti sorrutaan aivan liian usein rapujuhla-merkkivaate-stereotyyppien viljelemiseen, kuten esimerkiksi Image-lehden äskeisessä, muuten kunnianhimoisessa yrityksessä analysoida suomenruotsalaisuutta.

Toinen kulunut kielikuva on ”jäälautta”. En ole syytön sen ylikäyttöön. Kuudessa vuodessa Hufvudstadsbladetin johdossa käytin sitä hyvin usein kun kirjoitin suomenruotsalaisuuden nykytilasta tai haasteista. Jäälauttakielikuva nimittäin toimii. Eli menköön, jos käytän sitä suomeksi vielä kerran.

Perusversiossaan kielikuva on seuraava: Suomenruotsalaisuus on kuin jäälautta, joka kelluu ympäröivässä suomenkielisessä meressä. Niin kuin fysiikan oppikirja kertoo, nesteen ympärömä jää sulaa armotta.

Auts.

Jäälauttakielikuvan tunnetuimpiin jatkojalostajiin kuuluu edesmennyt musiikkitieteilijä Seppo Heikinheimo. Hän puhui itse erinomaista ruotsia, silloin kun hän viitsi avata suunsa vihaamallaan kielellä. Hänellä oli jostain syystä jotain hampaankolossa suomenruotsalaisia kohtaan.

Heikinheimo puhui suomenruotsalaisista ”sulavina jääpaloina drinkkilasissa”.

Sananvalmis väestötieteilijä ja jäälauttakielikuvan pääkehittäjä Fjalar Finnäs huomautti, että yleensä drinkkilasiin pohjaan jää pari koliseva jääpalaa, kun juoma on juotu. En muista kuulleeni, että muuten tunnettu sanataituri Heikinheimo olisi keksinyt vastausta perinteisiin suomalaisiin juomatapoihin viittaavaan verbaaliseen tyrmäykseen.

Finnäs jalosti kielikuvansa 2000-luvun alussa nojautuen hyvin tuntemiinsa väestötilastoihin: suomenruotsalainen jäälautta ei enää sula, sen sijaan se pehmenee reunoiltaan. Lautan kovan ytimen ympärillä on muodostumassa epämääräinen jääsohjo. Tämä sohjo on samalla jäätä ja ympäröivää vettä.
Vesi ja jää ovat samaa ainetta. Kielikuva toimii siis tässäkin mielessä: ero suomea ja ruotsia puhuvien välillä ei ole suuri, ja ero on koko ajan pienenevä.

Yhä suurempi osa ruotsia puhuvista ei enää kuulu jäälautan kiinteään ytimeen vaan sitä ympäröivään pehmeään reunaan tai sohjoon. He ovat samalla osa suomenruotsalaisuutta ja suomalaisuutta laajemmassa mielessä.

Jäälautasta irronnut jääsohjo tai ajelehtiva jääpala sulaa nopeasti. Mutta palat, jotka jäävät ajelehtimaan lähelle jäälautan reunaa, eivät sula. Ne voivat jopa jäätyä takaisin kiinni lauttaan.

Tässä piileekin suomenruotsalaisuuden suurin haaste. Miten suomenruotsalaisuus pystyy pitämään kiinni jäälautan kiinteän ytimen ympärillä kelluvista jääpaloista? Haluammeko sisällyttää jäälautan reunoilla olevat osat osana Suomen kaksikielisyyttä ja pohjoismaisuutta, vai sulkea ne pois?

Vastauksen pitäisi olla itsestään selvä: Suomenruotsalaisen yhteisön täytyy olla avoin. Suomenruotsalaisten on oltava valmiita ottamaan vastaan kaikki ne, jotka haluavat olla osa kaksikielistä Suomea.

Valitettavasti en ole varma, että kaikki ymmärtävät tätä, vaikka useimmat tietysti julkisesti vannovat olevansa laajemman kohderyhmän ja sisällyttämisen linjalla.

Liian moni suomenruotsalainen vaikuttaja kääntää katseensa sisäänpäin, ei ulospäin.

Tämä johtaa usein strategioiden puuttumiseen, mielivaltaiseen omistajaohjaukseen ja aivan hämmästyttävään operatiiviseen epäpätevyyteen. Papper-lehden ja Peppar.fi-verkkolehden päätoimittajasotku on hyvä esimerkki kaikesta tästä.

Suomenruotsalaisuuden omassa sisäänpäin kääntymisessä ja tulevaisuusstrategioiden puutteessa piilevät suurimmat uhat – ei suomenkielisten maamiesten suhtautumisessa kielivähemmistöönsä.

Teksti Max Arhippainen

Kirjoittaja on suomenruotsalainen toimittaja ja ekonomisti.

Kuvitus Outi Kainiemi

Keskustelu

Laskeneekohan toimittaja myos Ahvenanmaan suomenruotsalaisuuden piiriin, vai onko se jopa suomenruotsalaisille jo ammoin sitten oudoksi muuttunut saareke.
Nyt on keskusteltu kovin viime aikoina venalaisten mokkikaupoista itaisessa Suomessa. On myos vilauteltu kaasuputken ’rakentamisluvan’ (sic) ehtona molemminpuolista maanosto-oikeutta, siis suomalaisten mahdollisuutta ostaa maata Venajan puolelta. No, ’lupahan’ annettaneen jo ennekuin sita edes ehditaan pyytaakaan, ja ilman ehtoja.

Milta kuulostaisi:jos venalainen aikoo ostaa maata Suomesta, pitaa kielikokeella osoittaa etta muutakin kiinnostusta Suomea kohtaan on kuin vain maan ostaminen. Ja edelleen, maan ja asunnon ostaminen molemminpuoliseksi. Myos, sitten kun ja jos suomalaiset saavat maata Venajalta ostaa, palvelut asuinpaikkakunnalla pitaa saada suomenkielella.
Mitahan provoksi tarkoitetut ehdotukseni aiheuttaisivat paattajien keskuudessa?

Mannersuomalainen ei saa ostaa maata eika asettua asumaan Ahvenanmaalle. Pitaa osoittaa puhuvansa sujuvaa ruotsia. Ahvenanmaalainen saa ostaa maata ja asettua asumaan vaikkapa Mikkeliin. Kielitaitoa suomenkielen osalta ei kysyta. Ahvenanmaalaisella on oikeus saada kaikki palvelut aidinkielellaan. Vasta pari paivaa sitten oli uutinen ettei jonkun tehtaan tulipalosta annettu hatatiedotusta ruotsiksi. Jutun lienee nostanut joku Ahvenanmaalta muuttanut. Kyseisessa kaupungissa taitaa kuiten asua enemman venajaa aidinkielenaan puhuvia kuin ruotsia puhuvai.
Saako suomenkielinen Ahvenanmaalla samat palvelut suomeksi?

Virkistyssukellus on laajeneva harrastus. Ahvenanmaalla mannersuomalainen saa sukeltaa vain MAAKUNTAHALLITUKSEN LUVALLA. Jos lupaa ei ole, valineet konfiskoidaan Maakuntahallitukselle.
Ahvenanmaalaiset saavat tulla Suomen vesille ja sukeltaa ihan missa vain, ellei joku hylky tms. ole rauhoitettu, jolloin suomalainenkaan ei sinne saa sukeltaa.

Tassa vain pari esimerkkia. Ahvenanmaa on kuin vuoteeseen ruokittava sukulainen. Huolta pidetaan, tarjotaan parasta ruokaa. Aina kun hoitaja lahestyy, tama vanhus sylkee ja yrittaa purra hoitajaa.
Miksi siita Venaja-Saksa maakaasuputkesta niin paljon kohkataan? Manner-Suomesta on ollut vuosikymmenia yhdensuuntainen putki Ahvenamaalle. Kaasua ei kulje vaan rahaa.
Miseivat hae itsenaiseksi. Kannatusta loytyisi, ainakin taalta Finnjeveleiden parista.

Mantereen ruotsiapuhuvat elavat viela Runebergin Vanrikki Stool-runojen maailmasta. Oli niin upeaa, kun von Jotakin sai ratsupiiskalla huidella jotain Mattia jollei paljastanut paataan kun hurriherra ohi kulki, tai ollut etummaisna asettamassa rintaansa venalaisen luodin eteen puolustaessaan parempiensa ja ylempiensa etuja.

Siina on suomenruotsalaisuuden ydin.

Tässä avoimessa, modernissa Euroopassa kuulee usein sanottavan, että jos kulttuuri on uudistusvoimainen. ei sillä ole huolenhäivää.

Suomenkielinen Suomi näyttää omaavan yltäkyllin viehätysvoimaa houkutellakseen maahanmuuttajia, mutta miten on Svenskfinlandin laita? Kauanko riittää tukeutuminen jossakin menneessä ajassa, täysin erilaisissa olosuhteissa syntyneisiin erityisjärjestelyihin?

Hyvin pieni aihe.

Afrikassa ja Kiinassa oli isompia aiheita.

Suomen velvoitteet ruotsinkielen suuntaan ovat toinen käytännön omituisuus nykytilanteessa. Se on jotekin absurdi, kun sen kohtaa virkakoneistossa, ml. järjettömissä tilanteissa. Sitä sitten vahvistavat Ahvenanmaan aseman ”oikeudenvastaiset” omituisuudet. Ne ovat menettäneet rationaalisuutensa, jos niillä sitä joskus oli. Ja tuo suomenruotsalainen kielen ja oikeuksien puolustus on tässä yhteydessä ärsytystekijä, etenkin kun sen kohtaa tilanteissa, joissa sillä ei ole mitään merkitystä. Luulen että sitä käytetään niin – joskus harkiten.

Mutta jos tuota Maxin suosittelemaa avautumista tulkitsee siihen suuntaan, että avaudutaan yleisemmällä tasolla Ruotsin suuntaan, eli yhteistyön lisäämiseen yrityksissä tuottaa ja kannattaa molempien kulttuureja molemmilla kielillä, koko tilanteen voinee muuttaa. Kummallakaan kielellä ei ole vaaraa kadota, mikä olisi näin todistettu. Heiveröiset ja kalliit ”kieliosastot” molempien maiden radio-tv:ssä voisi esim. järjestää toisin ja samalla vahventaa tarjontaa ja kiinnostusta molemmilla kielillä. Tämä vaatisi luopumista nykyisistä menttaalisista asenteista, ”pakoista” kieliasioissa. Sivutulos todennäköisesti olisi, että palvelutkin järjestyisivät nykyistä luonnollisemmin, kitkoitta..

”Miten ammattimaisesti hoidamme omaa pesäämme?”

Todella ammattimaisesti, siis TODELLA ammattimaisesti. Pieni vähemmistö (5%) kyykyttää suomenkielistä väestöä 100-0. Onhan se helppoa kun on lain turvaama rahanpesusäätiö lahjomassa muiden puolueiden ehdokkaita. Lisäksi suomenruotsalainen sisäpiiri (joka kattaa lähes kaikki suomenruotsalaiset) pitää heidän kannaltaan loistavasti yllä oligarkiaa, ruotsinkielisten oligarkiaa. Onhan se helppoa ruotsinkielisten hallitsemissa medioissa siirtää huomio Suomessa toimivasta oligarkiasta Venäjän oligarkkeihin – samalla syvästi paheksuen. Eipähän tavallinen kansa huomaa.

”Heikinheimo puhui suomenruotsalaisista ”sulavina jääpaloina drinkkilasissa”.

Sananvalmis väestötieteilijä ja jäälauttakielikuvan pääkehittäjä Fjalar Finnäs huomautti, että yleensä drinkkilasiin pohjaan jää pari koliseva jääpalaa, kun juoma on juotu. En muista kuulleeni, että muuten tunnettu sanataituri Heikinheimo olisi keksinyt vastausta perinteisiin suomalaisiin juomatapoihin viittaavaan verbaaliseen tyrmäykseen.”

Finnäsin ”verbaalinen tyrmäys” ei sinänsä pidä paikkaansa: Eiväthän suomalaiset juntit juo muuta kuin kaljaa tai viinaa ja hakaten omaa vaimoaan ja lapsiaan samalla – drinkkilasit on siellä rapujuhlissa ja Design-klubeilla.

””Kielitaito on rikkaus – ja tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös ruotsin kieltä Suomessa”, toteaa entinen valtionpäämiehemme.”

Miltähän säätiöltä liene saanut avustusta presidenttikampanjassaan? Jos Ahtisaari olisi oikeasti sitä mieltä, että kielitaito on rikkaus, saisimme opiskella oman äidinkielemme (suomi/ruotsi) lisäksi englantia ja VAPAAEHTOISTA kieltä. Eli opiskeltaisiin vähintään kolmea kieltä – pakollisena, mutta äidinkielemme lisäksi kahta ulkomaalaista.

Kyllä tämä kaksikielisyys on vain liian kallista kulttuurin ylläpitoa ja tarpeetonta. Mikään ei estä suomenruotsalaisia hoitamasta omaa identiteettiään varsin vauraan taustan omaavien instanssiensa kautta itsenäisesti. Ei siihen koko maan väestöä tarvita. Vaaditaan kohtuuttomia palveluja hirveillä hinnoilla toteutettavaksi.

Max Arhippainen väittää yllä, että Seppo Heikinheimolla oli jostain syystä jotain hampaankolossa suomenruotsalaisia vastaan. Hän ei ilmeisesti ole lukenut tämän muistelmateosta, jonka sivuilta 101 ja 121 asiasta olisi voinut saada tietoa. Muillakin sivuilla on tähän liittyviä viittauksia.
Jo termi ”suomenruotsalainen” oli Heikinheimon mielestä väärä, kun sillä tarkoitetaan jopa niitä suomalaisia, joilla ei ole tippaakaan ruotsalaista verta suomissaan, mutta joiden talonpoikainen suomalainen suku (hänen tapauksessaan Heikkilä) joutui panemaan lapsensa ruotsinkieliseen kouluun, koska suomenkielisiä kouluja ei siihen aikaan Suomessa ollut, ja antamaan lapsilleen ruotsinkielisen sukunimen (Heikel). Näin on suomalaisia ruotsalaistamalla saatu huomattava määrä niin sanottuja ”suomenruotsalaisia”, vaikka todellisia suomenruotsalaisia, Ruotsista muuttaneita ruotsalaisia, on Suomessa melko vähän.
Heikinheimo olisi tosin voinut kertoa olevansa osittain aito suomenruotsalainen, sillä hänen äitinsä Forsman-suku oli kotoisin Ruotsista. Nykyään tämä suku tunnetaan nimellä Forsman-Koskimies-Yrjö-Koskinen.