Suomalainen kulttuuri on olemassaolomme perusta

NÄKÖKULMA: Kirjallisuudella on valtava merkitys kriittisen ajattelun ja maailmankuvan kehittymiselle, kirjoittaa Sofi Oksanen.
Mielipide 24.6.2016 08:30
Sofi Oksanen
Suomen Kuvalehti - avatar
Suomen Kuvalehti

Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Schildt (1810–1893) keksi yhä käytössä olevat sanat tiede ja taide. Ei siis ihme, että Jyväskylä tunnetaan kirja- ja koulukaupunkina, Suomen Ateenana. Schildt oli myös suomentaja ja fennomaani, joka halusi saada Jyväskylään suomenkielisen yliopiston. Hänen elinaikanaan ajatus vaikutti utopialta, mutta unelma toteutui vuonna 1934.

Nykyisin yli kymmenen prosenttia kaupungin väkiluvusta koostuu yliopiston opiskelijoista. Paikallinen merkitys on valtava, ja esimerkiksi kirjallisuuden laitos on profiloitunut edistyksellisyydellään: se on paikannut luovan kirjoittamisen aukkoa yliopisto-opetuksessamme. Creative writing on opinala, josta voi valmistua lukuisissa yliopistoissa Suomen ulkopuolella, mutta Suomessa vain Jyväskylän yliopisto on mahdollistanut alan syventävät opinnot.

Kesäkuun alkupuolella Jyväskylän yliopisto kuitenkin ilmoitti haluavansa lakkauttaa kirjallisuuden pääaineopinnot ja Wolmar Schildt kääntyi jälleen haudassaan, kuten on tehnyt jo monta kertaa. Myös muualla kirjallisuuden opiskelua juntataan alaspäin. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa kotimainen ja yleinen kirjallisuus yhdistetään pohjoismaisen kirjallisuuden kanssa yhdeksi isoksi aineeksi ja yleisen kirjallisuuden professuuria pidetään turhana. Miten tässä näin kävi? Miksi suomalaisuuden perusta, kirjallisuus, on yhtäkkiä yliopistoille riippa?

 

Kun idea Suomen itsenäisestä valtiosta syntyi, juuri suomenkielinen kirjallisuus nähtiin olennaisena osana kansakunnan perustaa. Tuolloin yliopisto-opetus oli ruotsinkielistä ja kirjailijakuntamme kirjoituskieli oli ruotsi. Asiaan oli saatava muutos: kansakunta tarvitsi selkärangakseen äidinkielellään kirjoitettua kirjallisuutta ja sitä varten kustantamoja. Suomenkielisen kirjallisuuden synty kulki käsi kädessä maan itsenäistymisprosessin kanssa.

Nyt tuota peruskalliota louhitaan väkivalloin ja louhinta kohdistuu niin suomenkieliseen kustantamiseen kuin äidinkielen opetukseen. Koska yliopistoissamme ei voi opiskella kustantamista, toisin kuin monissa muissa maissa, monet kirjallisuuden opiskelijat työllistyvät kirja-alalle. Myös äidinkielen opettajan ammatti on suosittu opiskelijoiden keskuudessa. Se, ettei kirjallisuutta voi opiskella pääaineena, laskee koulutuksen houkuttelevuutta ja yksinkertaistaa tahallisesti tulevien opettajien osaamista.

Aikana, jolloin toisen kansallisen ylpeytemme, lukutaidon, heikkeneminen on tiedostettu, tarvitaan opettajia, joilla on palo lukemisen tukemiseen. Kirjallisuudella on valtava merkitys oppilaiden kriittisen ajattelun ja maailmankuvan kehittymiselle puhumattakaan lukemisen merkityksestä empatiakyvyn kasvattamisessa. Suomen kielen opiskelu ei millään tavoin korvaa kirjallisuuden opiskelua ja sen tietävät kaikki, jotka ovat näitä aloja opiskelleet.

Opiskelun maantieteellinen hajauttaminen on taannut valtakunnallisesti laadukkaan opettajakunnan, joten isku kohdistuu myös suomalaisen koulutuksen perustaan, sen demokraattisuuteen. Päättäjien ylpeily PISA-tuloksista vaikuttaa tekopyhältä, jos lukutaito, kaiken opetuksen perusta, nähdään toisarvoisena. Ilman lukutaitoa ei myöskään saavuteta sitä “kansainvälisyyttä”, joka jyrää tavoitteena yliopistojen hallituksissa.

 

Yliopistojen rehtoraateilla ja hallituksilla, joihin kuuluu jo turhan paljon yritysmaailman edustajia, on aiempaa enemmän valtaa suhteessa tutkimusyhteisöön, ja uusi valta suosii yritysmaailman henkeä, joka tuntuu pitävän kirjallisuuden kaltaisia aineita harrastuksina.

Muistan hyvin, miten puolikkaan opintoviikon tenttiin luin kuusi kirjaa, lähes kaksituhatta sivua. Muiden alojen opiskelijoiden mielestä meidän sivumäärämme olivat absurdeja. Tämän vuoksi on myös hassua ajatella, ettei Helsingin yliopiston yleinen kirjallisuus tarvitse professuuria, sillä rajansa on siinäkin, kuinka monta kirjaa yksi professori ehtii elämänsä aikana lukeamaan. Kirjallisuus on tutkimusala, jolla erikoistutaan, kuten muillakin aloilla, eikä sen opintoja oikein voi nopeuttaa, ellei opiskelijoista haluta paavoväyrysiä.

Kirjallisuuden opiskelun moukarointi heijastaa myös laajempaa kotimaisen kulttuurin halveksuntaa. Yritysmaailman hengen mukaan yliopistoissa suositaan englanninkielisiä julkaisuja tuottavia aloja ja rahoituksen hankkimista yrityksiltä tai ulkomailta. Se sopii hyvin lääketieteeseen ja luonnontieteisiin, aloihin joissa ei tutkita mitään erityisesti ”suomalaista”.

Eikö siis paikallinen kulttuurimme ansaitse tutkimusta? Kuka muu kehittäisi suomenkielistä kulttuuria, kirjallisuutta ja lukutaitoa kuin suomalainen? Ei kukaan muu. Se on meidän tehtävämme. Suomalainen kulttuuri ei ole häpeä, taakka tai turhake. Se on olemassaolomme perusta ja kertoo siitä, keitä me olemme.

 

Jyväskylän yliopisto pyörsi lopulta päätöksensä saatuaan lakkausehdotusta vastustaneilta tunnuslukuja, joiden valossa kirjallisuus olikin niin vahva tuloksentekijä, ettei koulutusvastuun lopettamista enää nähty järkevänä. Asiaan vaikutti myös ympäri Suomea saatu tuki pääaineen säilymiselle. Allekirjoittanut kirjallisuuden entinen opiskelija kiittää järkiteosta ja kehottaa kansalaisia toimimaan, mikäli tehdyt päätökset vaikuttavat älyvapailta. Joskus niitä voi muuttaa. Joskus niitä on syytä muuttaa.

Kirjoittaja on kirjailija.