Stubb: Suomi söhläsi turvatakuuasiassa

SKnetin toimitus
Mielipide 6.3.2008 11:09

Erkki Tuomioja sotkee faktat ja mielipiteet, kirjoittaa meppi Alexander Stubb.

Teksti Alexander Stubb
(SK 10/2008, ilm. 7.3.2008)

Erkki Tuomioja katsoo, että Suomen toiminta ”varmisti EU:n yhteisen turvalausekkeen” (SK netti: Eri mieltä! 14.2.2008): estimme EU:n jakautumisen kahteen ryhmään, kun onnistuimme torjumaan puolustuspoliittisen ”sisärenkaan”. Se olisi synnytetty turvatakuita koskevalla pöytäkirjalla.

Tuomioja unohtaa – kenties tahallaan – että hänen kuvaamaansa esitys ei ollut koskaan hallitusten käsittelyssä. Hallitustenvälinen konferenssi käsitteli alusta alkaen turvatakuulauseketta, joka koski kaikkia jäsenvaltioita. Pöytäkirjasta ei ollut hallitusten kesken missään vaiheessa puhetta. EU:n neuvoston oikeudellinen osasto putsasi pöydältä konventin pöytäkirjavaihtoehdon ennen kuin hallitusten neuvottelut edes alkoivat. Pöytäkirjojen käyttö on huonoa lainsäädäntöä.

Ruotsi ei siten olisi voinut ”jättää liittymättä” turvatakuuartiklaan. Kaikkien jäsenvaltioiden tulee hyväksyä kaikki unionin perussopimuksen artiklat. Ruotsalaiset virkamiehet elättelivät ajatusta, että turvatakuuartikla ei sitoisi Ruotsia, mutta Ruotsin hallitus on näkemyksestä sanoutunut julkisesti irti.

Suomen esitys koski kaikkia jäsenvaltioita koskevaa turvatakuulauseketta, jonka sanamuotoa halusimme vesittää. Emme halunneet hyväksyä sanamuotoa, jonka mukaan muut jäsenvaltiot antavat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle apua. Halusimme sanoa, että hyökkäyksen kohteeksi joutunut jäsenvaltio voi pyytää apua. Siinä kaikki.

Silloinen hallitus perusteli esitystään sillä, että lievemmällä sanamuodolla vältetään turvatakuiden ”automaattisuus” ja turvataan Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus. Tämän logiikan voi tarkastaa vaikkapa eduskunnan pöytäkirjoista syksyltä 2003. Sen esitteli eduskunnan täysistunnossa pääministeri Matti Vanhanen.

Olennaisin tieto on neuvottelujen lopputulos. Suomen esitys ei mennyt läpi, vaan turvatakuulauseke jäi velvoittavaksi. Sen mukaan muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle apua. Ikään kuin lohdutuspalkintona artiklassa mainitaan, ettei avunantovelvoite vaikuta ”tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuuspolitiikan erityisluonteeseen”. Lauseella ei ole mitään vaikutusta avunantovelvoitteen sitovuuteen.
Suomi siis tuli kertoneeksi, että emme pidä EU:n yhteisvastuuta sitovana. Lopputulos oli kuitenkin oikeudellisesti sitova yhteisvastuulauseke. Maine meni eikä edes neuvottelutavoitetta saavutettu. Samalla vedimme yhteiskirjeellä kolme muuta jäsenvaltiota omaan sotkuumme. Ruotsi on onneksi huomannut edes jälkikäteen mitätöidä virheen.
Prosessin kääntäminen sankariteoksi on poliittisesti ymmärrettävää mutta itse asian kannalta väärin. Se pitää yllä myyttiä Suomen liittoutumattomuudesta, joka voi tosi paikan tullen muodostaa suuren ongelman.

Tuomioja esittää myös epäilynsä ”itsenäisen eurooppalaisen puolustuspolitiikan” mahdollisuudesta. Häneltä on ilmeisesti jäänyt huomaamatta, että EU:lla on jo yhteinen puolustuspolitiikka ja on ollut koko Suomen EU-jäsenyyden ajan. Se mainitaan nykyisen unionisopimuksen 17 artiklassa.

Suomi ei ole koskaan esittänyt EU:n puolustuspolitiikkaa koskevia varaumia päinvastoin kuin vaikkapa Tanska ja Irlanti. Juuri tästä syystä toimintamme turvatakuuasiassa herätti niin paljon ihmetystä.

Turvatakuuasia lienee mennyt Suomessa sekaisin, koska useimmilta keskustelijoilta ovat puuttuneet faktat. Toivottavasti valtiosihteeri Teija Tiilikaisen selvitys korjaa ongelman. Silläkään ei tosin voi korjata neuvotteluissa tehtyjä virheitä.
Eduskunta on oikea paikka asiaa koskevien johtopäätösten tekemiselle: Suomen tulee ilmoittaa, että se pitää EU:n avunantovelvoitetta sitovana.

Kirjoittaja on europarlamentaarikko, joka on osallistunut virkamiehenä kolmeen hallitustenväliseen kokoukseen (HVK).

Keskustelu

Stub on asiasta perillä.Jospa asia olikin niin, että Tuomioja Vanhanen ja Presidentti tekivät asiasta tahallisesti vesitetyn, välttääkseen liittoutumisen ja EU:n muuttumisen sotilasliitoksi. Eurooppalaiset ovat kovia puhumaan suuria mutta kun tulee tekojen aika ketään ei näy missään, muistakaamme Bosnian ja Kosovon sodat, siellä pystytetään nyt näköispatsaita USA:n parhaalle presidentille pitkään aikaan ja hän ei ole mikään militaristi,Bill Clinton. Suomalaisten kannattaa tehdä sopimuksia, jotka sitovat selvästi osapuolia ja samalla pitää yhteiskunta vahvana. Ne eurooppalaiset pienet valtiot,jotka tuntevat turvattomuutta hakevat NATO:n jäsenyyttä.MIettikää mitkä maailman maista kuuluvat yhteen liittoutumaan,no ne tietenkin missä on vapaat vaalit ja oikeusjärjestelmä palvelee ihmisiä. Ulkopuolelle jäävät Ruotsi, Suomi, Itävalta ja Irlanti Ne maat jotka tulevat tämän jälkeen ovat demokraattisesti kehittymättömiä tai vasta itsenäistyviä.

Nato on nykyään mielestäni ymmärrettävissä ainoastaan YK:ille alisteisena siis Globaalina Sotilasliittona. On eri asia kuinka sen organisaation eri osien vastuut jakautuvat. Niinkuin Suomi on EU:ssa niin se on YK:ssa ja siten myös de facto mukana NATO:n toiminnassa ja nimenomaan tarkoittaen Liittouman Sotilaallisia- ja Rauhanturvatoimintoja