Soininvaara: Vanhukset hoidokeista asiakkaiksi

SKnetin toimitus
Mielipide 13.2.2009 10:51

Laitoksen sijasta pensionaattiin tai kaveritaloon. Hoitoseteli vapauttaisi ratkomaan vanhustenhuollon ongelmia luovasti, kirjoittaa Osmo Soininvaara kolumnissaan.

Suurten ikäluokkien vanheneminen aiheuttaa kymmenessä vuodessa hoitoalalle tilanteen, jossa hankalinta ei ole menojen kasvu vaan henkilökunnan riittävyys. Samalla kun hoitoa tarvitsevien vanhusten määrä kasvaa, hoitajia jää nopeutuvassa tahdissa eläkkeelle.

Sosiaali- ja terveysministeriössä tehdyn laskelman mukaan työvoimatarpeen täyttämiseksi alan oppilaitoksiin pitäisi vuosittain ottaa sisään noin 18 000 opiskelijaa, valtaosa näistä hoitoalalle. Enemmän kuin joka toisen peruskoulun päättävän tytön pitäisi siis hakeutua alalle, jos hoitotyö pysyy yhtä naisvaltaisena kuin tähän asti. Ammattien sukupuolijako on tasoittumassa, mutta lähinnä niin, että naisia hakeutuu enemmän perinteisiin miesten ammatteihin. Lähihoitajan työ ei poikia houkuttele.

Hyväksyttäisiinkö sitä paitsi Etelärannassa ja valtiovarainministeriössä nikottelematta, jos onnistuisimmekin houkuttelemaan riittävästi nuoria hoitoalalle? Yrityksetkin tarvitsevat työvoimaa.

Hoitoalan sisällä vanhustenhoito ei ole kovassa kurssissa. Henkilökunnan alimitoitus on vienyt työstä ilon. Asiaa ei paranna julkinen keskustelu, jossa vanhusten huonosta hoidosta syytetään päättäjien ohella myös henkilökuntaa.

Sataa eläkkeelle siirtyvää kohden on ensi vuosikymmenellä tulossa työmarkkinoille noin 85 nuorta. Tämän kestäisimme, mutta laajoilla alueilla maata sataa eläkkeelle siirtyvää on korvaamassa alle viisikymmentä nuorta. Näillä alueilla ei riittäisi, vaikka kaikki koulunsa päättävät nuoret naiset hakeutuisivat hoitoalalle. Työväenopisto voisikin mainostaa venäjän kielen kurs-
siaan ikääntyville: ”Opiskele venäjää – pärjää vanhainkodissa!” Mutta saadaanko hoitajia edes ulkomailta, sillä moni muu teollisuusmaa on saman tilanteen edessä.

Joidenkuiden on pakko muuttaa; joko hoitajien kaupungeista maalle vanhusten luo tai vanhusten maalta kaupunkeihin hoitajien luo. Ennustan, että syrjäseutujen vanhukset muuttavat lastensa ja lastenlastensa perässä kaupunkeihin.

Monessa maassa lapset ovat vastuussa vanhempiensa hoidon järjestämisestä tai sitten vanhus maksaa hoitonsa itse. Tämä on synnyttänyt innovatiivisia ratkaisuja, joita meidän kuntavetoisessa järjestelmässämme ei tapaa.

Britanniassa on yleistä myydä eläkkeelle siirryttäessä kallis kaupunkiasunto, käyttää raha eläkevakuutukseen ja muuttaa pensionaattiin Etelä-Englannin rannikolle. Moni englantilaiskaupunki onkin erikoistunut vanhustenhoitoon. Myös Hanko voisi erikoistua seniorikunnaksi, mutta malli olisi sille taloudellisesti tuhoisa, koska hankolaiset veronmaksajat joutuisivat kustantamaan hoidon.

Monet etsivät ratkaisua vanhuuden yksinäisyyteen yhteisöllisyydestä. Muuttamalla samaan taloon ystäviensä kanssa voi eläkeläisenä ottaa iltapäiväkonjakkinsa tutussa seurassa. Jos aviopuolisonsa saa valita, miksi vanhuuden päivät pitäisi viettää viranomaisten valitsemassa seurassa? Riskinä tällaisessa vaihtoehdossa on jäädä kunnon heiketessä ilman verovaroin tuettuja palveluja, joita kyllä saisi muuttamalla palvelutaloon ventovieraiden joukkoon.

Valtio tukee kuntien vanhustenhoitoa avokätisesti. Jokaisesta yli 85-vuotiaasta kilahtaa kunnan kanssaan yli 20 000 euroa vuosittain. Jotkut vanhukset tarvitsevat raskasta laitoshoitoa, toiset pärjäävät ilman mitään kunnan palveluja, mutta kaikista valtio maksaa yhtä paljon. Hoito vanhainkodissa maksaa noin 4 000 euroa kuussa eli suunnilleen yhtä paljon on peruskoulun luokanopettajan palkkakustannus. Pienen kunnan kannalta satunnaisuuden vaikutus on kohtuuton.

”Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset”, kirjoitti Eino Leino ajatellen ilmeisesti itäsuomalaisia, jotka ikääntyvät selvästi nopeammin kuin länsisuomalaiset. Muuttoliike on aina valikoivaa, ja valikoivaa se on ollut myös terveyden suhteen. Kyse ei ole siis vain satunnaisuudesta. Siksi laskennallinen valtionosuus ei kohtele kuntia tasa-arvoisesti.

Voisiko tämän kaiken tehdä kokonaan toisin päin? Jospa luopuisimme kuntien laskennallisista vanhustenhoidon valtionosuuksista ja antaisimme saman rahan hoitosetelinä vanhuksille itselleen. Hoitoa hakevan vanhuksen kunto testattaisiin ja tulosten perusteella hänelle annettaisiin valtion rahoista hoitoseteli – vähän hoitoa tarvitseville pieni ja paljon hoitoa tarvitseville suuri. Meillä on jo nyt Kelan maksama hoitotuki, jonka saa lääketieteellisen testin perusteella.

Minun ajatuksissani on, että hoitoseteli voisi pienimmillään olla parisataa euroa kuussa mutta enimmillään jopa kolme tuhatta euroa, jonka saisi sängyssä hoidettava vuodepotilas.

Vanhus – tai hänen omaisensa – saisivat päättää, mihin hoitoseteli käytetään. Vähäistä apua tarvitseva voisi ostaa kotisiivousta ja ruoan kotiinkuljetuksen lähikaupasta. Halutessaan voisi käyttää setelin lisäksi myös omaa rahaansa. Seteli olisi käytettävä palvelujen ostoon, ei lasten perintöosuuden kasvattamiseen. Sillä voisi maksaa palveluasunnon menoja, elää pensionaatissa Hangossa tai sen voisi käyttää omaishoitajan tukeen. Mainittu eläkeläisten kerrostalo voisi hankkia palvelusetelien turvin apua asukkailleen. Kunta lunastaisi setelin, jos vanhus päätyy kunnan järjestämän hoitoon.

Kuntien välinen tasa-arvoisuus lisääntyisi, koska valtion tuki kuntien vanhustenhoitoon ei riippuisi vain eri-ikäisten vanhusten määrästä vaan siitä, kuinka paljon ja kuinka raskasta hoitoa vanhukset todella tarvitsevat.

Vanhus kohoaisi hoidokista asiakkaaksi. Hänen oikeutensa valita hoito ja sen tuottaja paranisivat. Luovat ratkaisut mahdollistuisivat, mikä voisi parantaa vanhusten elämänlaatua ja silti samalla alentaa yhteiskunnan kustannuksia. Alalle tulisi ainakin suurissa kaupungeissa yksityistä palveluja kunnan palvelujen rinnalle. Kunnalla säilyisi kuitenkin velvollisuus taata palvelujen saatavuus, joten ajatukseni ei pitäisi pelottaa ketään.

Teksti
Osmo Soininvaara
SK 7/2009 (ilm. 13.2.2009)

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja ja luennoija.

Keskustelu

Sinällään valintamahdollisuuksien lisääminen on askel eteenpäin. Mutta miten Soinivaaran mallissa pystyttäisiin mitouttamaan tarjonta vastaamaan kysyntää? Vaikka palvelusetelit kaikille vanhuksille jaettaisiinkin, vastuu hoidon ja hoivan järjestämisestä olisi kuitenkin (ilmeisesti) kunnalla. Kunnan olisi vaikea arvioida palveluntarvetta tai ainakin arviointia varten pitäisi rakentaa jokin uusi järjestelmä. Kunta joutuisi kilpailemaan yksityisten toimijoiden kanssa vanhusten hoivamarkkinoilla, mutta varautumaan samalla hoidon järjestämiseen, koska velvollisuus hoidon järjestämiseen ei poistuisi.

Antti Aarnio
sos. ja terv.lautakunnnan jäsen, Espoo

Kiitos Osmo Soininvaaralle

Soininvaara kirjoituksessa tosiasiat ovat kohdallaan. Samoin ovat demograafiset ennusteet Suomen ja erityisesti maaseudun väestön ikääntymisestä ja siten hoivahenkilöstön tulevasta vajeesta. Hänen ehdotuksensa vanhustenhuollon ratkaisuksi herättivät minut esittämään kommentit vanhusten palveluiden rahoituksen perusteista ja palvelusetelistä.

Kuten Soininvaara toteaa Englannissa vanhukset realisoivat omaisuuttaan järjestääkseen hoitonsa. Samoin on asianlaita monissa muissa Euroopan maissa. Suomessa asia on järjestetty niin, että kunta on velvollinen järjestämään vanhusten hoivan ja huollon, kun hän on kyvytön tulemaan avutta toimeen. Maksut palveluista on sidottu eläketuloon. Pääomatulo tai varallisuus ei vaikuta hoitomaksuihin. Olen useassa yhteydessä luottamusmiehiltä ja poliitikoilta kysynyt, miksi pääomatulon ja varallisuuden on jätetty pois maksun määräytymiskriteereistä. Olen saanut lähes aina saanut perusteeksi, ei lapsilta voida viedä perintöä.

Kysyn nyt kuitenkin tässä: Eikö olisi kohtuullista, että kunta huolehtiessaan vanhuksesta voisi laskuttaa kahden viimeisen vuoden hoivakulut täysimääräisenä hoivaamansa vanhuksen pesästä ennen perinnönjakoa?

Suhtaudun epäillen palveluseteliin. On parempi, että viranhaltijat käsittelevät vain yhdenlaista valuuttaa, euroja. Kysehän on kuitenkin eurojen jakamisesta, siinä vaiheessa, kun palveluntuottaja tuo palvelusetelin kunnan kassaan saadakseen vaihdettavaa valuuttaa. Vaihtoehtona olisi kansallinen toimija, KELA, mutta sekään tuskin kykenee objektiivisesti arvioimaan setelietuuden hakijoiden tarvetta riittävän joustavasti ja nopealla aikataululla.

Yksityiset yritykset ja kunnalliset avo- ja laitosyksiköt pitävät yhtä hyvää huolta hoivaamistaan pitkäaikaisessa hoidossa vanhuksista. Hoivakustannukset ja hoivan taso yksityisten ja kunnallisten sisällä vaihtelee enemmän kuin niiden välillä.

Merkittävä ero kunnallisen ja yksityisen välillä lienee hoivattaessa vanhuksia, jotka tarvitsevat väliaikaisesti joko pidempää tai lyhyempää hoitoa tai hoivaa. Yksityisen perimmäisenä tavoitteena on tehdä liiketoimintansa tarpeelliseksi sekä kunnalle että vanhukselle – pysyvä asiakassuhde. Tämä johtaa siihen, ettei yksityinen palvelutuottajan tavoitteena ole uloskirjoittaa potilasta hoito/hoivasuhteesta vaan osoittaa tuottamisensa palveluiden tarpeellisuus sekä vanhukselle, tämän omaisille että maksajaosapuolelle. Maksaja kykenee arvioimaan palveluiden kulloisenkin tarpeellisuuden ja vaihtoehtoiset mallit, mutta miten käy hoidossa olevan vanhuksen tai hänen omaistensa arvostelukyvyn heidän ollessaan päivittäisen markkinoinnin kohteena.

ei saada hoitajia ainakaan suomen lähialueilta rajojen ulkopuolelta. eesti on niin pieni kansa, että sieltä ei riitä ja venäläisiä kohtaan suomalaiset ovat niin rasistisia, että koulutetut, tai koulutettaviksi soveltuvat henkilöt eivät tule suomeen toisen luokan ihmisiksi. en tiedä, montako sukupolvea meillä pitää kasvaa, että voisimme suhtautua luontevasti venäläisiin.

soininvaaran ehdotukset ovat rakentavia.Tarvitaan keskustelua tästä aiheesta.Näin jatkuessaan kavetuu myös vanhusten itsemääräämisoikeus, kun joudutaan lähes kuntapäättäjien armoille.

Kiva että vihreät on hyväksymässä palvelusetelit ja markkinaprosessin informaation tuottajana.

Kunnan ei tarvitse olla palveluntuottaja. Markkinat ratkaisevat tuotantoon liittyvät informaatio-ongelmat paremmin kuin kunnallisbyrokraatit. Ei vaadi hirveästi mielikuvitusta ajatella, että jos Takahikiällä on huoltotarvetta ja maksukykyä (=palveluseteleitä), niin joku yrittäjä ilmaantuu paikalle tarjoamaan huoltopalveluita. Ja jos Taka-Hikiällä ei ole tarpeeksi kysyntää, yrittäjä katsoo karttaa ja laittaa huoltopisteensä sellaiseen paikkaan, että saa sinne tarpeeksi asiakkailta lähiseuduilta.

On aivan hyvin terveellistä etsiä uusia käytöntöjä vanhusten huoltoon. Ei kukaan maksa eri maksua terveyskeskus käynnistäänkään, miksi sitten vanhusten perushoito pitäisi olla sosiaalisten perustein saatavissa. Nykyinen systeemi, että vanhukset hoitaa vanhuksia on epäinhimillinen. Siinä on pakko olla sitten muunkin suvun auttamassa, kun heitteelle ei voi heitä jättää. Onkohan tämäkään missään noteerattu ongelma?