Soikkanen: Oikea vai Sdp:n tulkinta?

SKnetin toimitus
Mielipide 26.9.2008 08:12

Paavo Lipposella on suuria vaikeuksia hyväksyä kuvausta toiminnastaan 1970-luvulla.

Paavo Lipponen vaatii kolumnissaan (SK 38/2008) oikeaa tulkintaa UM:n historiasta. Hän kertoo ”uuden ulkopolitiikan” synnystä 1960-luvun lopulla ja ottaa siitä kunnian – aivan oikeutetusti. Lipponen oli 1966 keskeisessä roolissa käsitteen luomisessa. Tutkimukseni koskettelee kuitenkin 1970-lukua, jolloin tilanne oli jo tyystin toinen.

Kuvaavaa on, että Lipponen kertoo, ettei hän aikanaan puuttunut puolueettomuuspolitiikkaan ja koki ulkopolitiikan olevan liian turvallisuuskeskeistä. 1970-luvun uutta ulkopolitiikkaa koskevaan keskusteluun liittyy nimenomaan turvallisuuspoliittinen aspekti. Jaakko Blomberg ja Pertti Joenniemi julkaisivat 1971 teoksen Kaksiteräinen miekka, joka miellettiin uuden ulkopolitiikan keskeiseksi puheenvuoroksi. Blomberg tuli vähän myöhemmin UM:n uralle.

Lipposen kanta, että tutkimuksessani näkisin uuden ulkopolitiikan suurena uhkana, on väärinymmärrys. En ota – eikä ole aihettakaan ottaa – kantaa uuden ulkopolitiikan vaarallisuuteen. Sen sijaan on kiistämätön fakta, että monet 1970-luvun UM:n virkamiehet kokivat sen vaarallisena; he pelkäsivät uuden ulkopolitiikan murentavan itsenäistä maanpuolustusta ja pakottavan turvautumaan puna-armeijaan mahdollisen suurpoliittisen kriisin sattuessa. Ei kai edes Lipponen voi edellyttää, etten historiantutkijana kertoisi ministeriön sisällä vallinneista peloista, jotka vaikuttivat ministeriön toimintaan?

Lipposen mukaan olen niellyt legendan Sdp:n pyrkimyksestä vallata UM 1970-luvulla. En esitä Sdp:n pyrkineen valtaamaan koko ministeriötä. Tuon selkeästi esille, että UM:ää pidettiin yleisesti ”keskustapuolueen linnakkeena”. Sosiaalidemokraatit pyrkivät valtaamaan sieltä itselleen paikkoja ja aseman, jonka he katsoivat oikeutetuksi. Tästä on erittäin suuri määrä alkuperäisiä dokumentteja.

On jännittävää, että 1970-luvun kaksi keskeistä poliitikkoa, Ahti Karjalainen ja Kalevi Sorsa, joita molempia haastattelin, kuvasivat keskustapuolueen ja Sdp:n kädenvääntöä UM:n sisällä hyvin samankaltaisesti. Molemmat katsoivat sen menneen aivan ”liian pitkälle”.

Erona oli, että Karjalainen katsoi keskustapuolueen käyneen oikeutettua torjuntataistelua massiivista hyökkäystä vastaan ja Sorsa sosiaalidemokraattien pyrkineen oikeutetusti ”tasapainottamaan” poliittisia valtasuhteita. Sen sijaan Karjalaista ja Sorsaa aikanaan paljon matalammilla palleilla istuneet, jotka osallistuivat itse aktiivisesti toimintaan, tuntuvat nyt kiistävän koko asian – silloinkin kun tutkija voi osoittaa suuren määrän alkuperäisiä lähteitä.

Lipponen katsoo minun sortuneen naiiviuteen, kun tuon esiin sosiaalidemokraattisten virkamiesten keskuudessa esiintyneen tavan käyttää kirjeissään puoluepoliittisia ilmaisuja, kuten Hyvä Toveri. Lipposen asenne kertoo kuilusta, joka vallitsee tavassamme hahmottaa hyvä ja huono hallintokäytäntö.

Minusta on hämmentävää, kun virkamies lähettää toiselle virkamiehelle virkatoimiin liittyvän kirjeen ja varustaa sen puoluepoliittisin uskontunnuksin. Totean varmuuden vuoksi kirjassani keskustapuoluelaisten virkamiestenkin kirjeiden sisältäneen saman verran puoluepoliittista juonittelua; erona oli kuitenkin, että heiltä puuttuivat säännöllisesti vastaavat uskontunnustukset.

Hämmästynyt olen myös Lipposen toteamuksesta, että puhuessani sosialismista en suomalaisporvariston tapaan ymmärrä länsimaista sosiaalidemokratiaa. En puhu missään sosialismista vaan UM:stä, ulkopolitiikasta ja ”uudesta ulkopolitiikasta”. Sen sijaan, että puhuisin ”suomalaisporvariston tapaan”, tarkastelen 1970-luvun tapahtumia tutkijan näkökulmasta.

Tutkijana voi todeta Lipposella – kuten monilla porvarillisillakin poliitikoilla – olevan suuria vaikeuksia hyväksyä kuvausta puheistaan ja toiminnastaan 1970-luvulla. Vaikeutta ilmenee silloinkin, kun tutkijan tulokset perustuvat alkuperäisiin sitaatteihin ja dokumentteihin. Helpompaa kuin hyväksyä tutkijan dokumentoitu kuvaus on leimata hänet naiiviksi tai puolueelliseksi, koska hän ei suostu ”ymmärtämään”, mitä asianomainen oikeastaan silloin tarkoitti. Kyse on lähihistorian metodisesta kirouksesta, joka minulle opetettiin jo 1960-luvun proseminaarissa.

Lipponen katsoo tulkintani olevan väärän. Hän ei kuitenkaan hae oikeaa tulkintaa vaan sosiaalidemokraatista tulkintaa. Siihen hänellä on toki oikeus. Keskustelin aikanani paljonkin näistä tulkinnoista pitkän linjan diplomaatin Jorma Vanamon kanssa. Kun kysyin häneltä, miten minun tulisi nämä asiat esittää, hän vastasi: ”Kirjoitatpa sen kummalla tavalla tahansa, niin toinen puoli haukkuu. Kun molemmat haukkuvat, tiedät onnistuneesi!”

Nyt kun Lipposen tuomio on pudonnut päälleni, jään odottamaan toisen puolen tuomiota – jotta tietäisin onnistuneeni!

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Turun yliopistossa.

Teksti
Timo Soikkanen
(SK 39/2008)

Keskustelu

Timo Soikkanen liittyy siihen yhä pitenevään listaan suomalaisia tutkijoita,virkamiehiä,poliitikkoja ja muita vaikuttajia,joiden päälle ”järki voittaa”-suurteoksen kirjoittanut entinen SDP:n puheenjohtaja ja kaksinkertainen pääministeri sälyttää ”järjettömyys voittaa”-herjaviittaa.Heidän kaikkien suuri virhe johtuu siitä,että he eivät tue Lipposen viitoittamaa,ainoaa oikeata tietä johonkin,jonka vain Lipponen tietää.

Suomessa oli ja on kaksi oikeaa tietä ymmärtää uusia ja vanhoja ulkopoltikkoja uudelleen ja uudelleen. Toinen tie johtaa Kekkosen glorifiointiin Demarien kustannuksella. Toinen kiilloittaa Demarien kautta ja presidettejä muiden, osin myös koko konkurssiin viedyn kansan kustannuksella. Muihin suuntiin vievät yhä metsäpolut, joilla astuja tekee sen omalla vastuullaan.