kirjeitä 18.05.2018 06:00

Omimista vai maailmankansalaisuutta?

Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö käsittelevät ansiokkaasti kulttuurisen omimisen käsitettä jutussaan ”Tätä rumpua ei saa käyttää” (SK 19/2018). Juttu sai pohtimaan aihetta etenkin kulttuurisen uuskolonialismin näkökulmasta. Itsekin olen osallistunut unisiepparien askartelutalkoisiin kyseenalaistamatta ollenkaan tuollaisen kulttuurisen lainaamisen oikeutusta tai symboliikkaa.

Ymmärtääkseni jo siirtomaavallan aikana ”idän ihmeitä” pidettiin eksoottisina ja hyödynnettiin kaupallisesti esimerkiksi siirtomaatavarakaupoissa ja sirkuksessa. Tämä orientalismi ei ole kadonnut: vaikkapa itämainen tanssi voidaan nähdä sen jatkumoksi. Se, mikä saattaa nykyään loukata kulttuurisena omimisena, saattaa useinkin olla viatonta ja hyväntahtoista fanittamista ja etenkin nuorille tyypillistä kaukokaipuuta.

Japanilaisen mangan ja cosplayn suosio länsimaisen nuorison keskuudessa on kiehtovan mutkikas ilmiö, koska japanilaisessa kulttuurissa nuo alakulttuurit ovat tietääkseni syntyneet länsimaista kulttuuria ihannoivan nuorison keskuudessa. Herää kysymys, onko monikulttuurisuutta ihannoiva toiminta haitallista, jos perimmäinen tavoite on maailman kulttuurisen diversiteetin korostaminen positiivisena asiana.

Toinen näkökulma on ei-länsimaisten ja ei-valkoihoisten kulttuurien sortoa kohtaan noussut kritiikki. Tällöin ei-länsimaisen, monikulttuurisen muodin, maailmanmusiikin, itämaisten ja alkuperäiskansojen uskonnon, filosofian tai vaikkapa imetys- ja muun lastenhoitokulttuurin omaksuminen ilmensi protestia omaa kulttuuripiiriä kohtaan.

Suomalainen intersektionaalinen feministi voi vaikkapa alkaa pitää huivia solidaarisuuden ilmaisuna musliminaisia kohtaan. Tämäkin voidaan tulkita negatiivisesti kulttuuriseksi omimiseksi, vaikka tarkoitus olisi nimenomaan ilmaista solidaarisuutta ja kyseenalaistaa länsimaalaisten harjoittamaa ahdasmielistä stereotypisointia.

Katri Pääkkö-Matilainen

Seinäjoki

 

Kansleri oikealla asialla

Kansleri Kaarle Hämeri peräsi puheenvuorossaan (SK 17/2018) korotusta Suomen akatemian jakamaan tiederahoitukseen. Olen samaa mieltä.

Akatemian aliresursointi johtaa älyllisen pääoman valumiseen hukkaan ja tieteentekijöiden turhautumiseen tärkeiden tutkimushankkeiden jäädessä ilman rahoitusta. Surullinen esimerkki on akatemian 3.5. tekemä rahoituspäätös, jossa useat hyvän arvosanan ja kehuja kansainväliseltä arviointipaneelilta saaneet tutkijat jäivät nuolemaan näppejään.

Suomen akatemian mahdollisuuksia jakaa tutkimusrahoitusta on parannettava heti.

Jukka Hytönen

Turku

Sisältö