Sara Heinämaa: Vihapuhujien hohotus ja rivoudet pilkkaavat järkevää keskustelua

PUHEENVUORO: Vihapuheen päämäärä on poliittisen keskustelun ja päätöksenteon järjestelmällinen horjuttaminen.
Mielipide 14.7.2017 20:54
Sara Heinämaa
Suomen Kuvalehti

Euroopan neuvoston määritelmäehdotuksen mukaan vihapuhe on kielenkäyttöä, jolla levitetään, edistetään tai oikeutetaan suvaitsemattomuudesta kumpuavaa vihaa, muun muassa rotuvihaa ja muukalaisvihaa.

Ranskalaisfilosofi Jean-Paul Sartren teos Juutalaiskysymys tarjoaa ilmiöstä vaihtoehtoisen analyysin.

Vihapuheen päätarkoitus ei Sartren mukaan ole ihmisryhmien – esimerkiksi maahanmuuttajien tai toisinajattelijoiden – häpäiseminen vaan päämääränä on avoimen poliittisen keskustelun ja päätöksenteon järjestelmällinen horjuttaminen.

Puhuja ei ryhdy väittelyyn vakavissaan.

Vihapuhe ei näin ollen ole demokratian virhetoiminto, eikä se merkitse väliaikaista epäonnistumista mielipiteenvaihdossa.

Kyseessä on päämäärätietoinen hyökkäys demokratian mielekkyysperustaa vastaan. Tämä mielekkyysperusta on järkiperäisessä keskustelussa, joka tähtää perustelujen ja harkinnan kautta etenevään yhteiseen päätökseen.

Vihapuhe pyrkii purkamaan juuri kansalaisten välistä perustavaa keskusteluyhteyttä. Sen välineitä ovat pilkkasanat mutta yhtä lailla huuto ja kiroilu.

Kaiken vihapuheen olennainen piirre on pilkallisuus, mutta pilkka ei kohdistu vain joihinkin ihmisiin vaan järkiperäiseen keskusteluun ylipäätään. Puhuja jäljittelee sekä poliittisen vuoropuhelun että tieteellisen debatin muotoja, mutta ei ryhdy väittelyyn vakavissaan.

Kysymysten ja perustelujen ketjuun sekoitetaan rivouksia, hohotusta, kuiskuttelua ja tunteenpurkauksia. Nämä eivät katkaise keskustelua sattumalta vaan tarkoituksellisesti karrikoivat yhteisen harkinnan järjestystä.

 

Antisemitistit eivät tämän analyysin mukaan ole tietämättömiä puheenvuorojensa absurdiudesta. Päinvastoin naurettavien kärjistysten ja ylettömyyksien tarkoituksena on häpäistä vastustajan maltillinen vakavuus ja vaientaa vierestä seuraajat.

1940-luvun antisemitistien tavoin myös nykyiset vihanlietsojat leikittelevät julkisella keskustelulla.

He voivat nauttia tällaisesta toiminnasta, sillä heidän tavoitteenaan ei ole vakuuttaa ketään pätevin perustein vaan aiheuttaa pelkoa ja hajaannusta ja ohjata sitten muita oikeana pitämäänsä suuntaan.

Pelottelija toimii kuin itsensäpaljastaja.

Pelon, inhon ja raivon tunteilla on tärkeä tehtävä kaikessa vihapuheessa.

Rasistiset, anarkistiset ja seksistiset toimijat nauttivat negatiivisista tunteista, ennen muuta ilmaisujen herättämästä kauhistuksesta. He ilmaisevat tunteitaan näennäisen hillittöminä mutta tosiasiassa niitä kontrolloiden.

Tällainen puhe jäljittelee spontaania vihaa ja inhoa herättääkseen pelkoa. Pelon lietsonta on oleellista siitä syystä, että se salpaa järkiperäisen harkinnan.

Sartren yhteistyökumppani filosofi Simone de Beauvoir ehdottaa toimintamallia tällaisen järkyttämiseen tähtäävän puheen vastustamiseksi. Pelottelija on kohdattava kasvokkain. Vuoropuheluun tulee ryhtyä päättäväisesti, eikä pelottelijan eleiden saa antaa aiheuttaa kauhistusta.

Pelottelija toimii kuin itsensäpaljastaja: paheksunta kiihottaa ja motivoi uusiin hyökkäyksiin.

 

Pelottelijan päämäärät ja hänen käyttämänsä keinot on todettava niitä kavahtamatta.

Tarjottu antidemokraattinen vaihtoehto – oli se sitten fasismi, kommunismi, teknokratia tai muu asiantuntijavalta – on asetettava yhteisen harkinnan alaiseksi.

Kysymys kuuluu: Tahdommeko edetä johonkin näistä suunnista vain siitä syystä, että joku huutaa muita vihaisemmin? 

 

Kirjoittaja Sara Heinämaa on Suomen Akatemian akatemiaprofessori ja Jyväskylän yliopiston filosofian professori.