Saiko ”nauhagate” perusteetonta palstatilaa?

Mielipide 17.4.2010 17:00
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Arto Merisalolla on valtava määrä nauhoituksia puheluista poliitikoille.” (Helsingin Sanomat 3.4.)

”Merisalo Tiuran loikkausaloitteesta: Minulla on todisteet.” (Iltalehti 3.4.)

”Merisalo: Kohuja tulee lisää.” (Ilta-Sanomat 3.4.)

”Merisalo odottaa juristinsa paluuta.” (IL 6.4.)

”Merisalo ehdottaa tietojen vaihtokauppaa.” (IL 8.4.)

”Merisalo ei aio julkistaa Tiura-nauhoja.” (HS 8.4.)

Noinhan se jotenkin meni. Ei tullut takkia. Ei tullut liiviä. Ei tainnut tulla kukkaroakaan, vaikka vaalirahoittaja oli asialla.

Ensin Merisalolla oli olevinaan pilvin pimein nauhoja, joista piti käydä ilmi, mitä erinäiset poliitikot – ja myös toimittajat – olivat hänen kanssaan puuhanneet. Meni päivä, meni toinen, ja muisti alkoi palailla pätkittäin kuin ennen vanhaan Uuno Turhapurolla. Nauhoja ei ollutkaan kauhean paljon, eikä niillä ollut ainakaan johtavia poliitikkoja, eivätkä nauhat edes olleet enää Merisalon hallussa.

Jäljelle jäi inhottava, ja samalla myös hiukan pelottava ajatus: näinkö helppo meitä politiikan toimittajia on vedättää ja höynäyttää.

Jo pelkällä arkijärjellä olisi pitänyt olla selvää, ettei erilaisissa sotkuissa ryvettynyt ja talousrikoksista vankilassa istunut Merisalo ole luotettavuutensa puolesta aivan parasta a-ryhmää.

Silti toimittajat kuuntelivat hänen puheitaan ja painoivat ne kuuliaisesti paperille ilman pienintäkään lähdekritiikkiä. Hän sai vapaasti uhkailla, kiristää ja painostaa poliitikkoja ”todisteillaan”, käydä heidän kanssaan kauppaa ja olla hetken maailman napa ilman, että kukaan epäili bluffia.

Vaalirahaskandaalissa kaulaansa myöten ryvettynyt liikemies kohosi politiikan ylä- ja ulkopuolelle eräänlaiseksi objektiiviseksi tuomariksi, jonka omia motiiveja ei jutuista päätellen edes ajateltu kyseenalaistaa.

Ei ihme, että moni lukija on ehtinyt jo ihmetellä, mikä oli koko Tiura-loikkauskohun pointti. Oliko se todella niin suuri uutinen kuin palstatilan perusteella näytti?

Oli se, kaikesta huolimatta. Ei Tiuran eikä Merisalon vuoksi, vaan sen takia mitä se kertoo Suomen poliittisesta järjestelmästä.

Ratkaisevaa ei loppujen lopuksi ole, kuinka monta ministerinpaikkaa hallituksesta viimeksi ostettiin, vai ostettiinko yhtään.

Tarpeeksi paha juttu on jo, että sellaista pitää edes epäillä.