Sääntöjä on ruuhkaksi asti – asioiden hallitseminen on pidättämistä

Muistelimme nuorimman tyttäreni kanssa kadonneen nuoruutemme päiviä, itse jo vähän koinsyömällä muistilla, tytär tuoreella päällä.

Juutuin, mikä oli ennustettavissa, yhteen nuoruustarinan lempikohtaan. Edelleen ihmettelin, miten oli mahdollista, että saimme Kallen kanssa vetääksemme seurakunnan poikakerhon. Olimme 12-vuotiaita. Meitä vastuutettiin. Kallesta tuli sittemmin kirkkoherra samaan seurakuntaan.

Tytär sanoi edelleen ihmettelevänsä, miten yksikään vanhempi päästi sudenpentunsa laavuilemaan Nuuksion korpiin 13-vuotiaiden vartiojohtajien kanssa. Partiossa on edelleen pidetty kiinni tästä toiminnan kovasta ytimestä, pentueiden ja vartiojohtajien vastuuttamisesta.

Olimme jyrkästi samanmielisiä siitä, että jonkun täytyy luottaa, ennen kuin voi harjoitella vastuuta. Varhainen nuoruus janoaa oikea-aikaisesti ja oikein annosteltua luottamusta. Kokemukset 1960-luvun alusta ja 1990-luvun lopulta kohtasivat toisensa.

Nyt toisensa kohtaavat yksityiskohtaiset ohjeet, säädökset ja määräykset. Ne ovat varmaan oikeita ja kohtuullisia paitsi niiltä osin, kuin ne ovat naurettavia. ”Lasta ei saa ottaa syliin” tai ”lasta ei saa nostaa puolta metriä korkeammalle ilman turvavaljaita”, tai jotain muuta sukkelaa.

Kaikki lasten ja nuorten kanssa aktiivisesti toimivat tietävät, että sääntöjä on ruuhkaksi asti, siihen väliin ei arkijärkinen vastuunottaminen mahdu. Eikä oikein se opettaminenkaan. Asioiden hallitseminen on pidättämistä. Se ei ole luovuutta, ei vastuun ottamisessa yleensä eikä elämässä erikseen.

Vastuu on vääntymässä juridisiksi sopimuksiksi, ja vakuutusyhtiöistä on tulossa keskeisiä vastuukouluttajia. Keskeistä ei enää olekaan se, mikä teko on oikein tai väärin, oleellista on se, kuka vahingot maksaa.

Jatkossa tämä ei tiedä hyvää. Hyvää ei tiedä sekään, että puuttumis-, rähjäämis- ja äläoireyhtymästä kärsivien vanhempien määrä on ilmeisesti kasvanut.

Lapsen ”kasvattamisessa” yksi vaikeampia asioita on vastuun annostelu niin, että vastuun saanut selviää siitä – vaikka välillä kompastellenkin – ja iloitsee vastuistaan naisistuessaan ja miehistyessään.

Miksi ylisummaan pitäisi puhua vastuun opettelemisen mahdollisuuksista, kun elämistään voi nykyisin hallita mittaamalla kaikkea mahdollista.

Ylä- ja alamitat, keskiarvot, rasvamäärät, kalorit, sykkeet, pulssit, kolesterolit, verenpaineet, päivittäisten askelien määrät, puhelujen minuuttimäärät, naapurin verotiedot, auton keskikulutuksen, älykkyysosamäärät ja promillet. Ja mitä kaikkea muutakin. Mitataan, hallitaan, pysytellään kaikessa annettujen raja-arvojen sisällä, tuleepa vastuut hoidetuiksi. Muu höpöstely on syvältä.

Kalle Holmberg kirjoitti Aamun Koitto -lehden vieraskirjapalstalla: ”Lopulta markat muuttuivat euroiksi ja me lensimme kulutuksen skeittilaudalla läpi kaiken kohtuuden, ymmärryksen ja ulkoistuksen uskomattoman keveyden: läpi hengellisen happikadon ja globaalisen vastuun.”

Onko kehitys jo niin epämääräisiä piirteitä saanutta edistystä, että toisinaan, hetkittäin, entisessä pitäytyminen voisikin toimia korjausliikkeenä ?
Muistikirjassani on kraapaisu Leo Vuotilalta: ”Perääntyminen elämisen taitoon”. Uusi vuosi tuo taas jotain uutta siihen kokemusten summaan, jota elämäksi nimitämme. Tässä nimenomaisessa summaamisessa vähemmän voi olla enemmän.