Rusanen: Kasvatukselliset perustelut ontuvat

SKnetin toimitus
Mielipide 24.7.2008 13:45

Hämeenlinnan käräjäoikeus käsitteli 11.7. kahta päiväkodin työntekijää vastaan nostettua pahoinpitelysyytettä. Asianomistajina oli kuusi pientä lasta, suurin osa kaksivuotiaita sekä heidän huoltajiansa.

Lapset olivat sanoneet muun muassa vanhemmilleen, että ”täti kiusaa” tai ”hoitaja on ilkeä”, minkä lapset osasivat vielä konkretisoida. Viiden lapsen vanhemmat kertoivat havainneensa lastensa käyttäytymisessä muutoksia välittömästi tai joidenkin kuukausien kuluttua näiden siirryttyä uuteen päiväkotiin. Eri lapsilla oli erilaisia oireita: itkuisuutta ja painajaisia, haluttomuutta lähteä päiväkotiin, ruokahaluttomuutta, rauhattomuutta ja apaattisuutta.

Käräjäoikeus hylkäsi pahoinpitelysyytteet. Syöttämistä lasten vastustelusta huolimatta ja lasten ankaraa kohtelua todettiin kyllä tapahtuneen, mutta tapahtumien ei katsottu täyttävän lievänkään pahoinpitelyn tunnuspiirteitä. Oikeuden perusteluissa huomiota kiinnittävät asiantuntemattomat kannanotot kasvatuksellisiin kysymyksiin, erityisesti lapsen näkökulman täydellinen ohittaminen.

Kasvatuksellisesta näkökulmasta surullista oli se oikeuden mielestä toteen näytetty asia, että lapsia syötettiin, vaikka nämä itkien vastustivat, tai itkevä lapsi joutui olemaan yksin nukkumishuoneessa. Pieni lapsi viestittää itkullaan olotilaansa. Itku tarkoittaa, että kaikki ei ole hyvin; se voi olla vahvaa hädän ilmaisua. Sensitiivinen aikuinen ottaa vakavasti ja välittömästi tämän huomioon.

Tulkinta kasvatuksesta pakottamisena on kaukana sellaisista kasvatus- ja oppimisnäkemyksistä, joiden mukaan aikuisten tehtävänä on järjestää lapsille tilaisuuksia tutustua erilaisiin uusiin asioihin, esimerkiksi ruokalajeihin. Nämä näkemykset korostavat mahdollisuuksien luomista, eivät pakottamista.

Oikeus vetosi muun muassa siihen, ettei jokaisen lapsen liene mahdollista antaa erikseen syödä mieleistään ruokaa silloin kuin nämä haluavat. Oikeudelta jäi kokonaan huomaamatta, että täydellinen vapaus valita ja pakottaminen ovat kaksi ääripäätä, joiden väliltä löytyy kasvatuksellisesti suositeltava menettelytapa isossakin lapsiryhmässä.

Aikuinen nainen on ainakin viisi kertaa suurempi kuin 1-2-vuotias lapsi. Asetelma on lapsen näkökulmasta pelottava, etenkin jos aikuinen on vaatimuksissaan ehdoton, eikä lapsi tunne tätä hyvin.

Kun lasta vaaditaan tiukkaan sävyyn syömään, ei lapsella ole paljon vaihtoehtoja. Itkun ja vastustuksen pitäisi riittää, että aikuinen oivaltaa lapsen näkökulman. Mikäli lapsi toistuvasti kieltäytyy ruoasta, ei vastaus ongelmaan voi olla edes puolipakko, mitä syytteessä olleet hoitajat omien sanojensa mukaan käyttivät. Haluttomuus vastaanottaa ruokaa voi kertoa siitä, että lapsi esimerkiksi ikävöi vanhempiaan eikä luota riittävästi korvaaviin aikuisiin. Tällöin pakottaminen vain pahentaa tilannetta.

Yksi- ja kaksivuotiaiden jättäminen yksin itkemään pimennettyyn huoneeseen on julmaa. Se, tulkitaanko lapsen itku väsymykseksi vai muuksi, on sivuseikka. Oikeuden päätöksestä ilmenee asiantuntemattomuus sen suhteen, mikä merkitys pienen lapsen henkiselle kehitykselle on aikuisen läsnäololla, kun lapsi on väsynyt tai hädissään ja erossa vanhemmistaan. Pieni lapsi kokee olonsa hylätyksi ja hänen luottamuksensa aikuisiin voi järkkyä.

Valitettavasti myöskään ammattikasvattajien peruskoulutuksessa ei riittävän paljon kiinnitetä huomiota niihin teorioihin, jotka korostavat aikuisen läsnäoloa ja käytettävissä olemista, vastavuoroisuutta sekä lapsen aloitteisiin vastaamista sensitiivisellä tavalla tilanteissa, joissa lapsi on erossa vanhemmistaan.

Nämä teoriat auttaisivat kasvattajia hahmottamaan lapsen näkökulmaa sekä kehittämään suhteellisuudentajua rajojen asettajina.

Kirjoittaja on kasvatustieteiden tohtori ja yliopistonlehtori Avoimessa yliopistossa Helsingissä.