Risto Niemisen kritiikistä: Verkottumalla ulos umpiosta

SK:n toimitus
Mielipide 15.8.2009 16:00

Kulttuurin vienti ja tuonti eivät ole toistensa vastakohtia, kirjoittaa Helsingin juhlaviikkojen puheenjohtaja Sanna Perkiö.

Kulttuuripolitiikka kaipaa tuuletusta ja uutta, kansainvälisempää näkemystä, kuten Helsingin juhlaviikkojen entinen toiminnanjohtaja Risto Nieminen totesi haastattelussaan (SK 32/2009). Kulttuurin vienti ja tuonti eivät ole toistensa vastakohtia, vaan asian voi nähdä laajemmin kuin Nieminen. Taiteen tuonti ja vienti tukevat ja tarvitsevat toisiaan. Esimerkiksi näyttelyjen kokoaminen perustuu osin teosten vastavuoroiseen lainaamiseen edullisesti toisista laitoksista. Jos meillä ei ole mitään annettavaa muille, tuonti on ostettava kokonaan rahalla. Jos siis vienti vetää, tuontikin toimii.

Suomalaisten kulttuurilaitosten olisi verkostoiduttava paremmin maailman merkittävimpien kulttuurilaitosten kanssa. Tavoitteen tulee olla osa valtakunnallista kulttuuripolitiikkaa. Se veisi meitä kulttuuriumpiosta ulos sinne, minne Nieminen kaipaa. Ruotsin kulttuurilaitokset rakentavat parhaillaan yhdessä kulttuuriyrittäjiensä kanssa merkittäviä yhteistyökuvioita maailman mahtavimpien kulttuurilaitosten kanssa. Hyvänä esimerkkinä Suomesta on Kiasman ja Guggenheimin museoiden välille virinnyt yhteistyö.

Julkisen kulttuuripalvelun ja yksityisten kulttuuriyrittäjien yhteistyötä tulee lisätä. Joustava tilaaja-tuottajamalli sopii todella hyvin juuri kulttuurialalle. Luovuus on kiinnostavan taiteen ominaispiirre, jota on helpompi toteuttaa tilaaja-tuottajamallilla kuin tuotantotavoiltaan jäykissä laitoksissa. Helsingin juhlaviikot on ollut menestynyt edelläkävijä tässä toteutustavassaan jo monia vuosia.

Kulttuuripolitiikan ei tarvitse pyrkiä tasapuolisuuteen rahanjaossa taiteen alojen välillä. Päinvastoin politiikan päättäjän on ymmärrettävä, että taidemuodot ovat elinkaarensa eri vaiheissa. Toisia tulee tukea enemmän kuin toisia. Julkisessa rahoituksessa on suosittava enemmän luovuutta, taiteenrajojen ylityksiä ja riskinottoa.

Myös julkisen kulttuurirahoituksen lyhytjänteisyys piinaa rahoitettavia. Valtionosuudet ja avustusrahat jaetaan vuosittain, kun taas merkittävien esitysten tai ryhmien kalenterit ulottuvat useamman vuoden päähän. Monissa tapauksissa suurten kansainvälisten nimien saaminen Suomeen onkin täysin yritysrahoituksen varassa. Kulttuurialan julkisessa rahoituksessa tulisi siirtyä esimerkiksi kahden tai kolmen vuoden suunnittelujaksoihin.

Joillakin taiteenaloilla suomalaisten tulisi asettaa kulttuuripoliittiset tavoitteensa alan huipulle maailmassa. Tällaisia aloja ovat kuvataiteet ja musiikki. Muiden osalta on hyväksyttävä, että parempia esityksiä näkee vaikkapa Broadwaylla. Viime vuosina varsinkin suomalainen valokuva ja video ovat olleet kansainvälisen huomion keskiössä. Meillä olisikin tällä hetkellä kansainvälisesti uskottava taiteellinen pohja toimia järjestäjänä Itämeren alueen nykykuvataiteen katselmukselle. Tämä juuri olisi sitä Niemisenkin kaipaamaa taiteen tuontia.

Taiteen, jota valtion tuella viedään ulkomaille, tulee olla myös alansa ehdotonta kärkeä. Julkisin varoin toteutetun taiteen vienninedistämisen tulisi keskittyä valmiiden näyttelyiden tai konserttiohjelmistojen kiertueiden vientiin, ei yksittäisten näyttelyiden tai tapahtumien pystyttämiseen yksittäisiin kohteisiin. Taiteen vientiorganisaatioiden tulisi osata tuotteistaminen ja toimia jakelijana.

Taiteenalojen vahvistumiseen tarvitaan julkisen rahoituksen lisäksi ennen kaikkea markkinoiden vetoa. Markkinoiden veto syntyy meidän rakkaudestamme taiteeseen ja taidealoja tukevasta kulttuuripolitiikasta. Kulttuuri ilmentää ihmisten sielunelämää ja henkistä olotilaa, ja siksi se ansaitsisi vahvemman aseman myös politiikassa.

Sanna Perkiö

Kirjoittaja on kansanedustaja (kok) ja tekniikan tohtori, joka toimii Helsingin juhlaviikkojen puheenjohtajana.