Rikkaat palkkasoturit: Suomen eliitti asuu kuplassa

Mielipide 7.4.2012 08:00
Kirjoittaja on Espoon hiippakunnan emerituspiispa.

Rikkaista on tullut palkkasotureita, jotka tekevät työtä vasta muhkean stay-sopimuksen jälkeen, kirjoittaa Mikko Heikka.

Italia on ollut vuosikymmenien ajan sosiaalisen pääoman laboratorio. Amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Robert Putnam kiinnitti 1990-luvulla huomiota siihen, että luottamuksen ja sosiaalisen pääoman määrä vaihteli voimakkaasti maan eri osissa. Hän havaitsi, että Pohjois-Italian vakaus ja taloudellinen vauraus perustuivat vahvaan luottamukseen ja toimivaan kansalaisyhteiskuntaan. Alueen asukkaat olivat kiinnostuneita politiikan asiakysymyksistä, ja johtajat olivat suhteellisen rehellisiä. Ihmiset luottivat toisiinsa, osallistuivat hallintoon ja olivat halukkaita tekemään poliittisia kompromisseja. Etelä-Italia puolestaan oli alhaisen luottamuksen aluetta. Ihmiset olivat kiinnostuneita politiikan henkilökysymyksistä, johtajat olivat korruptoituneita ja kansalaisyhteiskunta oli huonossa hapessa. Siksi myös talous oli alamäessä ja populistiset virtaukset vahvoja.

Italian jälkeen Putnam siirtyi tutkimaan Yhdysvaltoja. Hänen tutkimuksensa antoivat viitteitä siitä, että luottamus ja sosiaalinen pääoma ovat vähentyneet vuosi vuodelta. Kansalaisyhteiskunta on murentunut, eriarvoisuus kasvanut ja kansalaishyveet rappeutuneet. Yhdysvalloista on tullut maa, jossa vallitsee – Thomas Hobbesin ilmaisua lainaten – ”kaikkien sota kaikkia vastaan”.

Sosiaalisen pääoman käsite on Putnamin jälkeen levinnyt laajalti yhteiskuntatieteisiin. Putnam on saavuttanut tutkijoiden valtavirran kannatuksen, vaikka jotkut arvostelijat ovat pitäneet ilmaisua ”ihmekäsitteenä”, joka sekoittaa enemmän kuin selventää.

Vahvimmin Putnamia on puolustanut Nobelilla palkittu ekonomisti Kenneth Arrow. Hänen teesinsä luottamuksen voimasta on tullut klassikoksi: ”Voidaan hyvin uskottavasti väittää, että suuri osa maailman taloudellisesta takapajuisuudesta voidaan selittää molemminpuolisen luottamuksen puutteella.”

Arrow on myös korostanut, että lähes kaikissa liiketoimissa on mukana luottamuksen elementti, varsinkin sellaisissa, jotka toteutuvat vasta jonkun ajanjakson jälkeen.

Sosiaalisen pääoman ja luottamuksen merkitys taloudelle on saanut vahvaa tukea sekä tutkimuksista että arkisista kokemuksista. Maailmanpankin tutkimuksissa on todettu, että vain kolmannes pääomakannasta perustuu aineellisiin tekijöihin. Kaksi kolmannesta pääomakannasta perustuu inhimilliseen ja sosiaaliseen pääomaan.

Myös Suomessa on kiinnitetty huomiota luottamuksen ratkaisevaan merkitykseen taloudessa ja politiikassa. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2001 Petri Ruuskasen tutkimuksen Sosiaalinen pääoma – käsitteet, suuntaukset ja mekanismit. Se on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Kirjan oivallukset tuntuvat juuri nyt harvinaisen ajankohtaisilta. Tutkimuksessa todetaan, että vahva luottamus ja sosiaalinen pääoma vähentävät valvontaa ja kontrollia. Luottamus pienentää talouden vapaamatkustajien määrää ja tehostaa informaation kulkua. Luottamus kasvattaa taloudellisen toiminnan ennustettavuutta ja tehokkuutta. Kun osapuolet ovat vakuuttuneita, ettei toiminnan toinen osapuoli ole lähtökohtaisesti petollinen, yhteistoiminnan kitka ja kontrollin tarve vähenevät

Suomi on juuri nyt samassa tilanteessa kuin Yhdysvallat oli Putnamin tutkimusten alkuvaiheessa. Luottamus murenee. Sopimusyhteiskunta on muuttumassa hobbesilaiseksi sotanäyttämöksi. Maan eliitti on rakentanut ympärilleen kuplan, jonka sisällä se toimii omilla säännöillään. Miljoona suomalaista puolestaan elää köyhyydessä, joka periytyy. Taloudellinen eliitti on autuaan tietämätön köyhien asemasta. ”He ovat kohtalonsa ansainneet”, tuntuu olevan yleinen mielipide.

Olisiko Yhdysvaltojen kehitystä voitu kääntää uudelle uralle? Olisiko luottamusyhteiskunta voitu pelastaa? Olisiko maailma toisen näköinen, jos finanssikeinottelu ja petollisuus olisi estetty? Entä Suomi? Voidaanko vääjäämättömältä muutokselta välttyä?

Suomen todennäköisiä suuntia on kaksi. Toinen on hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Palkkasotilas-identiteetti yleistyy. Johtajat ulosmittaavat toiminnastaan mahdollisimman suuren hyödyn, ja työntekijät ryhmittyvät taistelulippujen taakse. Aulikki Oksasen laulu 1960-luvulta sopii luottamusköyhän Suomen tunnukseksi: ”Ei synny oikeutta ilman taistelua.”

Toista suuntaa on tutkimuksessa kutsuttu amoraaliseksi familismiksi. Yhteiskunta lohkoutuu, pienten ryhmien sisäinen luottamus tiivistyy ja epäluottamus ryhmien ulkopuolisiin toimijoihin lisääntyy. Amoraalinen familismi ylittää myös valtioiden rajat. Eurooppa kadottaa yhteisvastuun. Maahanmuuttajat ovat uhka turvallisille ”perheille”.

Kolmas ja toivottava suunta on luottamusyhteiskunta tai sopimusyhteiskunta. Vanhaan luottamuksen kulttuuriin ei kuitenkaan ole paluuta. Uudenlainen vahvan luottamuksen Suomi on rakennettava alkutekijöistä. Onko meistä siihen? Pahalta näyttää.

Kuvitus Outi Kainiemi.

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.