Raivio: Eikö Suomessa tieteellä ole väliä?

SKnetin toimitus
Mielipide 29.1.2009 11:53

Hallitus ei arvosta koulutusta ja asiantuntemusta, kirjoittaa Helsingin yliopiston kansleri emeritus Kari Raivio puheenvuorossaan. Oletko samaa mieltä?

George W. Bush jää historiaan Yhdysvaltain presidenttinä, joka ei vain jättänyt kuuntelematta tieteen ääntä vaan yritti aktiivisesti vaientaa sitä, jos viesti oli kiusallinen noudatetulle politiikalle. Barack Obama antoi jo kampanjassaan toiveita erilaisesta suhtautumisesta. Presidentti Obaman henkilövalinnat osoittavat, että hän näkee tieteen ja teknologian tärkeäksi ongelmien ratkaisemisessa.

Tuleva energiaministeri on Nobel-palkittu fyysikko, Meren- ja ilmastontutkimuslaitoksen (NOAA) johtaja on ekologian huippututkija ja International Council of Sciencen edellinen presidentti, Valkoisen talon tiede- ja teknologiaviraston (OSTP) johtaja tulee Harvardin yliopiston vastuutehtävistä, talousneuvonantaja on Harvardin entinen rehtori, ja presidentin tiede- ja teknologianeuvostoon kuuluvat nobelisti ja huippugeneetikko. He ovat Kansallisen tiedeakatemian jäseniä, ja heillä on paljon kokemusta tutkimuksen arvioinnista päätöksenteon tueksi.

Talouskriisi, ilmastonmuutos, vaihtoehtoiset energianlähteet ja terveydenhuolto ovat myös Suomen päättäjien päänvaivana nyt ja pitkälle tulevaisuuteen. Pienelle maalle on vielä tärkeämpää olla ajan hermolla ja liikkua tarvittaessa vikkelämmin kuin isommat ja vauraammat maat. Hallituksemme korostaa tutkimuksen, innovaatiotoiminnan ja koulutuksen merkitystä Suomen menestykselle. Kuinka varmistetaan, että yhteiskunnallinen päätöksenteko saa pohjakseen korkeatasoisen ja puolueettoman tieteellisen asiantuntemuksen?

Ministereiltä itseltään ei toki pidä vaatia korkeimman tason akateemista koulutusta. Myöskään valtioneuvoston rakennetta ei ole tarpeen muuttaa, ei ainakaan yhtä kummalliseksi kuin Britanniassa, jossa istuu sekä energia- ja ilmastonmuutosasioihin että innovaatioon, yliopistoon ja osaamiseen (skills) keskittyvä ministeri. Meillä valtioneuvoston kansliassa toimii talousneuvosto mutta tieteellinen asiantuntijataho puuttuu. Suomen korkein tiede- ja koulutuspolitiikkaa linjaava elin on opetusministeriöön liitetty tutkimus- ja innovaationeuvosto, jossa pääministeri johtaa puhetta. Sen jäseninä ovat muut keskeiset ministerit, tiedehallinnon ja etujärjestöjen edustajat sekä koristeena jokunen yliopistojen rehtori ja tutkija.

Neuvosto ei kuitenkaan käsittele ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin liittyviä tieteellisiä näkökohtia, eikä sillä ole kompetenssia arvioida tutkimustietoa. Sektoritutkimuslaitokset ovat kovin sekalainen joukko, jonka toiminnan ohjauksessa on ilmiselviä ongelmia ja tasossa suuria eroja. Niiden toimintaprofiiliin ei kuulu olemassa olevan tutkimustiedon kriittinen analysointi. Muotiin tulleet ajatushautomot (think tankit) syövät joko puolueiden tai muiden taustaryhmien leipää ja laulavat toimeksiantajansa lauluja.

Pääministerimme lienee aavistellut jonkinlaista ongelmaa, sillä hän on nimittänyt ilmastopoliittisen asiantuntijan, jonka tehtävänä on koordinoida hallituksen ilmastopolitiikkaa ja valmistella ilmastoa ja energiapolitiikkaa käsittelevä tulevaisuusselonteko. Kun Nobel-palkittua fyysikkoa ei maasta löytynyt, tyydyttiin toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon, nimittäin varasijalta vihreiden kansanedustajaksi nousseeseen yhteiskuntatieteiden kandidaatti Oras Tynkkyseen! Hänen tieteellisenä meriittinään on gradutyö aiheesta lihavien representaatio tv-sarjoissa mutta sen lisäksi ”laaja sivuaine ympäristöpolitiikasta”.

Eikö puolueettomalle tieteelliselle asiantuntemukselle todella ole mitään käyttöä, kun tehdään Suomen tulevaisuuteen liittyviä tärkeitä ratkaisuja? Sitä kyllä löytyy ainakin kansallisista tiedeakatemioista (Suomalainen tiedeakatemia, Suomen tiedeseura, Teknisten tieteiden akatemia), joita monet maat käyttävät neuvonantajina. Ne valitsevat jäsenensä vain tieteellisen pätevyyden perusteella, eikä niillä ole poliittista agendaa.

Teksti
Kari Raivio
SK 5/2009 (ilm. 30.1.2009)

Keskustelu

Hyvä, että asia otettiin riittävän arvovaltaisella tasolla esiin. Ongelma ei kuitenkaa pääty siihen, että hyödynnetään kaikki käytettävissä oleva tieteellinen osaaminen ja unohdetaan politikointi. Maa huutaa uusia innovaatioita, eli tutkimustulokset on saatava mahdollisimman nopeasti kannattavaksi liiketoiminaksi. Siinä toimessa ei tiedemaailma ole paras mahdollinen. Tarvitaan jonkinlainen tiedemaailman kanssa yhdessä toimiva innovaattori- ja rahoituselin, jonka jäsenillä on näyttöä kannattavasta liiketoiminnasta. Ongelmana tällaisessa elimessä on, että parhaat näytöt on usein niillä, jotka ovat istuneet valmiiksi katettuun pöytään. Toisin sanoen eläköityneet suuryhtiöiden johtajat eivät ole tässä asiassa parhaita.

Rakentava yhteistyö voi jossain tilanteessa auttaa rahoituksellisesti käynnissä olevaa tutkimustyötä. Keskeneräinenkin työ saattaa synnyttää jotakin myytävää, jolla voidaan tukea edelleen jatkuvaa kehitystyötä.

Emerituskansleri Raivio sohaisee kirjoituksessaan arkaan aiheeseen johon olisi syytä tiedeyhteisönkin tarttua. Olen sinisilmäisyydessäni kuvitellut hallituksen päätösten takana olevn asiantuntemusta, mutta näköjään lakiehdotusten lausuntokierrokset tapahtuvatkin vain poliittisten komiteoitten sisällä. Kun nyt tehtävien päätösten vaikutukset ulottuvat usein kauas tulevaisuuteen, olisi perusteluissa otettava huomioon maamma terävimpien aivojen mielipide.Päämisteri saattaa haastattelussa ilmoittaa ministerien olevan yhtä mieltä jostain asiasta mutta usein lausunnoista kuultaa se, ettei asioista saatavaa tieteellista tutkimusta ole otettu ollenkaan tai vain vähän huomioon. Suomess on korkeaa tietellistä tietoa ja osaamista asiasta kuin asiasta ja se on syytä ottaa huomioon päätöksiä tehtäessä. Pelkät poliittiset päätökset saattavat johtaa harhateille, kuten onkin tapahtunut monen hallinnonhaaran kohdalla. Tiedemiehiä on voitava kuulla, siitä olen yhtä mieltä Raivion kanssa.

Erittäin hyvä kirjoitus! Tutkimus- ja innovaationeuvostolla ei ole mitään todellista vaikutusmahdollisuutta. Suomeen tarvitaan monen muun maan mallin mukaisesti poliittisesti sitoutumaton tiede- ja tutkimusministeri, joka ottaisi vastuun korkeakoulupolittiikasta. Tiedeseuroihin en tässä asiassa kuitenkaan luottaisi – Kari Raivion täytyy olla tietoinen siitä, että Suomen tiedeseurat ovat erittäin sisäänlämpiäviä ”hyvävelikerhoja”, joiden jäseniksi ei valita parhaita tiedemiehiä ja -naisia vaan nykyisten ja entisten jäsenien ”luottohenkilöitä”. Tämä on helppo tarkistaa jäsenluettelosta.

Lyhyt vastaus: ei ole väliä, koska poliitikot ovat jo 60-luvulta oppettaneet kansalle, että ”teoria” oikeasti tarkoittaa ”ideologia”.

Kiitos kirjoituksesta. Olin juuri yhteydessä maamme ulkopolittiseen neuvonantajaan kun minulle selvisi eduskunnan www. sivuilta, että kysymyksessä on 70-luvun ylioppilas. On todella hyvä, että asiasta puhutaan julkisesti.

Todella hyvä kirjoitus. Siinä tuli esille ongelma, joka vaivaa lähes kaikkea poliittista elämää. Politiikassa on helppoa puhua ja kirjoittaa vakuuttavasti melkein mitä tahansa vetoamalla (itse valittuihin) sopiviin ”asiantuntijoihin”. Näin vastuu saadaan siirtymään muille. Näyttää vähän siltä, että hyvällä lopputuloksella ei ole niin väliä kunhan asiaa vain on riittävän pitkän aikaa selvitetty ja komitea tai selvitysmies on lausuntonsa antanut. Vastuuta ei kanneta sen kummemmin tuloksista kuin selvitystöiden kustannuksistakaan. Pitkän (yli 35 vuotta) kehitys- ja tuotekehityspainotteisen työuran tehneenä en voi kuin hämmästellä sitä, kuinka vaatimattomalla käytännön kokemuksella voi politiikassa edetä vastuullisiin asiantuntijatehtäviin. Varsinkin tällä hetkellä on tarpeen ottaa todella nopeasti parhaat voimat käyttöön, jotta emme vajoa enää enempää ns. laman syövereihin. Suomesta löytyy runsaasti pitkän käytännön kokemuksen omaavia ei-poliittisia asiantuntijoita – jopa vajaatyöllistettyinä. Heitä hallitus voisi aivan hyvin työvoimatoimistojen avustuksella palkata esimerkiksi 6..12 kk määräaikaisiin työsuhteisiin laatimaan vastaavia suunnitelmia, joita nyt nuoret poliitikot tekevät sivutöinään. Näiden asiantuntijoiden työurat ja CV:t löytyvät työvoimaviranomaisilta, joten kovin pitkiä työnhakuprosessejakaan ei tarvita. Mutta tuollainen toimintatapahan vaatii innovatiivisuutta. Ei taida hallitukselta sellaista löytyä. Vai pelkäävätkö poliitikot, että nämä asiantuntijat kirjaavat selvitysraporttiin poliittisesti vääränlaisia tuloksia?

Kiitos, Kari Raivio! Vihdoinkin maamme julkisen päätöksenteon instituutioista keskustellaan kriittisesti. Oras Tynkkysen tapaisen poliitikon asiantuntijuudesta ja hänen asiantuntijavaltansa käytöstä keskusteleminen on suorastaan isänmaallinen teko. Ei Tynkkysen persoonan vuoksi, vaan siksi, että hän edustaa systemistä ongelmaa Suomen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. On äärimmäisen epätodennäköistä, että uransa aktiivipolitikkona työskennellyt henkilö olisi samalla tieteellisesti pätevä erikoisasiantuntija. Nykypositiossaan tälläinen ”poliittis-tieteellinen asiantuntija” saa osaamiseensa nähden suhteettoman suuren vaikutusvallan käyttäessään sekä poliittisen päättäjän että tieteellisen asiantuntijan roolien yhdistelmää. Sen lisäksi nykykäytäntö hämärtää entisestään aidon asiantuntijuuden kriteerejä. Tosin aidolla tieteellisellä asiantuntemuksella ei aina ennenkään ole ollut huomattavaa painoarvoa julkisen sektorin asiantuntijapositioon nimitettäessä, jos hakijoiden joukossa on ollut ”yhteiskuntasuhteet” (= hyväveli-verkoston) omaava hakija (esim. SITRAn johdon nimitykset). Jos Suomi elää tiedolla, tämän käytännön jatkuminen ei lupaa Suomelle hyvää elämää. Samaan aihepiiriin liittyen tulisi myös keskustella siitä, kuinka tieteellisten asiantuntijoiden tieteellinen rehellisyys palkitaan. Nykyisinhän poliittis-byrokraattisen tilaajan kannalta ikävän lausunnon antanut tieteellinen asiantuntija saattaa huomata toimeentulonsa joutuvan katkolle, koska yliopistoissa ja korkeakouluissa toimivien asiantuntijoiden rahoitus kulkee samaisen poliittis-byrokraattisesti hallinnoidun kontrolliverkoston kautta. Niinpä meillä on suuri vaara saada myös ns. aidoilta tieteellisiltä asiantuntijoiltamme group-think:in tuottamia, poliittisesti korrekteja lausuntoja ja raportteja, jotka avittavat kansan hyvinvoinnin kannalta huonoja päätöksiä. Tieteen rahoitusorganisaatioiden hallinnon poliittinen kontrolli on luultavasti yksi selittävä tekijä koko EU-alueen alhaiseen dynaamisuuteen. Jos Suomi siistisi omat organisaationsa ja toimintatapansa, meillä olisi mahdollisuus vetää tehokkuus-kaulaa muihin EU-maihin nähden. Mutta se vaatisi kriittistä keskustelua koko poliittis-byrokraattisesta järjestelmästämme, joten emme luultavasti tule käyttämään tätä mahdollisuutta vielä pitkään aikaan.

Jokaisella suuryhtiöllä ja pienemmälläkin on tässä maassa turkimusosasto, joka pyrkii hyödyntämään uusinta tieteellistä tietoa yhtiön tuloksen parantamiseksi ja maksimoimiseksi. Varat tähän tulevat yhtiön tuloksesta. Mutta tämä yhteinen yhtiömme, Suomen valtio, ei ole kiinnostunut tieteen saavutuksista eikä sillä ole kiinnostusta maksimoida tulostaan, meidän kaikkien hyvinvointia, tukeutumalla tieteen saavutuksiin. Rahoitus on kyllä järjestyksestä, sehän tulee verovaroista, mutta halu tieteen tulosten hyvksikäyttöön kansantaloudessa puutuu. Ratkaistaesa kauaskanoisia kysymyksiä olisi paljon nykyistä enemmän kyettävä tukeutuvaan tietoon eikä pelkkään sormituntumaan.