Raimo Väyrynen: Itä-Euroopan entiset johtajat vetoavat Barack Obamaan

SK:n toimitus
Mielipide 8.8.2009 16:00

Venäjä on saatava kuriin, neuvovat Itä-Euroopan entiset johtajat Barack Obamaa. Washington ei aio uhrata Moskova-suhdetta kovalinjaisen politiikan alttarille, arvioi Raimo Väyrynen.

Yhdysvaltojen entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld ei ehkä ollut täysin väärässä tehdessään aikanaan eron vanhan ja uuden Euroopan välillä. Edelliseen kuuluivat Naton perinteiset ja jälkimmäiseen uudet jäsenmaat itäisessä Keski-Euroopassa. Tämä jako on yhä nähtävissä ja ”uusi Eurooppa” oireilee poliittisesti monella tapaa.

Osaksi tämä oireilu on Euroopan unionin sisäistä ja liittyy meneillään olevaan finanssikriisiin. Moniin uusiin jäsenmaihin, erityisesti Baltian maihin ja Unkariin, kriisi on iskenyt pahasti, kun taas Puola on selvinnyt vähemmällä. Yleinen käsitys alueella on, että EU:n vanhat jäsenmaat eivät ole osoittaneet riittävästi taloudellista solidaarisuutta kärsiviä maita kohtaan. Arvostelu kohdistuu erityisesti Saksaan, mutta osansa saa myös protektionismiin taipuvainen Ranska.

Varsinkin Saksan hallitus on ilmaissut selvästi haluttomuutensa ryhtyä korjaamaan uusien jäsenmaiden talouksia tai pelastamaan niissä vaikeuksiin joutuneita pankkejaan. Vaikka Saksa on EU:n suurin talous, niin se ei katso olevansa velvollinen kantamaan koko unionin elvytystaakkaa, koska sen syvissä vaikeuksissa oleva oma talous velkaantuisi lisää. Niin historian kuin taloudenkin taakan kantamisella on Saksassa rajansa.

Unioni on toki monella tapaa tukenut talouskriisistä kärsiviä jäsenmaitaan, mutta se on myös ulkoistanut vastuuta. Tämä näkyy selvimmin Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) roolin korostamisessa. Sen käyttöpääoma kolminkertaistettiin 750 miljardiin dollariin G20-ryhmän Lontoon-kokouksessa huhtikuussa. Näitä varoja on käytetty EU:ssa ainakin Latvian ja Puolan ja unionin ulkopuolella Islannin ja Ukrainan tukemiseen. Puolan tapauksessa tuki on kuitenkin ollut ennalta ehkäisevää luonteeltaan.

”Uuden” Euroopan tyytymättömyys nykytilanteeseen tulee mielenkiintoisella tavalla esiin alueen entisten johtajien avoimessa kirjeessä Yhdysvaltain presidentille Barack Obamalle. Sen olivat allekirjoittaneet muun muassa Valdas Adamkus, Václav Havel, Sandra Kalniete, Alexander Kwasniewski, Mart Laar, Vaira Vike-Freiberga ja Lech Walesa.

Kirje on itäisen Keski-Euroopan postkommunistisen eliitiin hätähuuto ja vetoomus Yhdysvaltojen uudelle presidenttihallinnolle. Nykyisiä vallankäyttäjiä ei allekirjoittaneiden joukossa ole, mutta he jakanevat ainakin osan kirjeessä esitetyistä huolista. Tosin kirje arvelee uuden sukupolven unohtaneen osan vuoden 1989 perinnöstä ja olevan vähemmän kiitollisia Yhdysvalloille.

Yhdysvalloilla katsotaan olleen ratkaiseva rooli entisten sosialististen valtioiden demokratisoinnissa ja niiden turvallisuuden takaamisessa Nato-jäsenyyden kautta. Nyt Washingtonin mielenkiinnon katsotaan kuitenkin hiipuneen samalla kun amerikkalaismielisyys alueella on heikentynyt. Tästä moititaan George W. Bushin hallinnon politiikkaa, jota monet allekirjoittaneet olivat tosin aktiivisesti tukemassa ollessaan vallassa. Nyt Obamalta odotetaan käännettä nykymenoon.

Vaikka EU:ta kehutaan muutamalla korulauseella, niin kirjoittajien mielestä sen merkitystä ei voi verrata Yhdysvaltojen rooliin. Kirjeessä jopa valitetaan, että ”johtajamme ja virkamiehemme käyttävät enemmän aikaa EU:n kokouksissa kuin konsultaatioihin Washingtonin kanssa”. Unionilla nähdään olevan strateginen tehtävä transatlanttisten suhteiden lujittajana. EU:n kokonaistehtävän aliarviointi antaa aihetta syvään huolestumiseen tulevasta kehityksestä.

Kirjeen lähettäjien kenkää puristaa Venäjä ja erityisesti Georgian kriisi viime elokuussa. Silloin monet uudet jäsenmaat halusivat kovempaa tuomiota ja talouspakotteita Venäjälle ja enemmän tukea Georgialle. EU:n jäsenmaiden enemmistön omaksumaa kriittistä mutta maltillista kantaa ei haluttu hyväksyä. Suomikin sai osansa arvostelusta ja puhuttiin jopa uussuomettumisesta, kun taas Ruotsille jaettiin kiitosta sen ajaman kärkevän politiikan vuoksi.

Kirjoittajat toteavat yksiselitteisesti olleensa ”hämmentyneitä Atlantin liiton katsoessa sivusta kun Venäjä loukkasi [kansainvälisen oikeuden] ydinperiaatteita”. Natolta halutaan konkreettiset takuut siitä, että se on valmis toteuttamaan kollektiivisen puolustuksen periaatetta, jos sen jäsenmaan turvallisuutta uhataan. Tämän ns. artikla 5:n takuun ne katsoivat saaneensa liittyessään Natoon ja varmistaessaan sen lähettäessään joukkoja Yhdysvaltojen käymiin sotiin Irakissa ja Afganistanissa. Vaikka Obama lupasi Naton huippukokouksessa, että jokaiselle jäsenmaalle ryhdytään laatimaan uskottavaa puolustussuunnitelmaa, niin Yhdysvallat tuskin on valmis menemään kovan turvallisuuden takaamisessa niin pitkälle kuin kirjoittajat haluavat.

Allianssin pulmat tiivistyvät Georgiaan ja osaksi Ukrainaan, joille on luvattu jäsenyys tarkemmin määrittämättömässä tulevaisuudessa. On kuitenkin selvää, että Yhdysvallat ei ole valmis antamaan kovia turvallisuustakuita maalle, jolla on suuri riski joutua sotaan Venäjän kanssa, oli alkuperäinen syy kenen tahansa. Vielä vähemmän tätä haluavat Naton eurooppalaiset jäsenmaat. Mitenkähän Baltian maat osallistuisivat liiton kollektiiviseen puolustusoperaatioon Georgian hyväksi ja kuinka ne arvioisivat oman turvallisuusasemansa sellaisessa tilanteessa?

Nykytilanteen realiteetteja kuvaa se, että Nato-jäsenyyden nopean toteuttamisen sijasta Tbilisissä halutaan nyt amerikkalaisia tarkkailijoita Abhasian ja Etelä-Ossetian rajalle. Moskova on kehottanut alueella pitkään toimineita Etyjin ja YK:n tarkkailijoita poistumaan alueelta. Rajalle on jäänyt vain noin 200 EU:n aseistamatonta valvojaa. Tbilisin ilmeisenä tarkoituksena on nostaa Venäjän mahdollisten sotilaallisten toimien kynnystä tuomalla paikalle amerikkalaisia tarkkailijoita. Amerikkalaiset ovat kuitenkin haluttomia menemään tähän ansaan.

Vieraillessaan äskettäin Tbilisissä Yhdysvaltain varapresidentti Joseph Biden lausui kauniita sanoja demokratiasta ja suvereenisuudesta ja kehotti Venäjää poistamaan joukkonsa valloitetuilta alueilta. Samalla hän kuitenkin varoitti Mihail Saakavilin hallitusta yrittämästä hankkia alueita takaisin sotilaallisin keinoin. Washingtonissa tuskin on myöskään suurempaa halua lähettää tarkkailijoita Georgian rajoille ja toimittaa haluttua määrää uutta aseistusta. Saakavilin kasvot säilytettiin toteamalla, että Georgian hallitus ei ole koskaan esittänyt muodollista pyyntöä näissä asioissa.

Presidentti Obamalle suunnatun avoimen kirjeen allekirjoittajat haluavat Naton terästävän otettaan ja toimivan turvallisuus- ja energiapolitiikassa nykyistä yksimielisemmin Venäjän pidättelemiseksi. Moskovalle ei pidä tehdä tarpeettomia myönnytyksiä esimerkiksi Puolaan ja Tekin tasavaltaan suunnitellun ohjuspuolustuksen osalta.

Kirje kuvaa lähettäjiensä eräänlaista ihannemaailmaa, joka ei ole kuitenkaan toteuttavissa. Washingtonissa suhtaudutaan kriittisesti Venäjän nykypolitiikkaan, mutta siellä ei olla valmiita uhraamaan tärkeää Moskova-suhdetta liittolaisten kovalinjaisen politiikan alttarille. Tämän estää jo ydinasevalvonnan keskeinen merkitys, eikä siinä päästä eteenpäin ilman yhteistyötä Moskovan kanssa.

Raimo Väyrynen

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

Keskustelu

Oikea johtopäätös pitkästä johdannosta. On hyvä muistaa,että Georgia aloitti sodan vuosi sitten hyökkäämällä Etelä-Ossetiaan rajulla voimalla,jolloin rajalla olleita venäläisiä rauhanturvaajia kuoli heti 18 ja useita kymmeniä loukkaantui. Medvedev reagoi heti (Putin oli Pekingin Olympialaisten avajaisissa 0808 08).

Suomen ETYJ-porukka oli selvästi hyökkääjän puolella,mistä Venäjä ärsyyntyi selvästi, kuten RT-uutiskanavaa katselleet tietävät.

Eikö vielä parempi olisi ajatella, muistaa, että Georgia oli hitaasti menettämässä alueitaan ja suvereenisuuttaan ja yritti osaa niistä takaisin, varomattomasti. Ei se voi hyökätä omalla alueella olevaaa ”tunnustamatonta autonomiaa” vastaan. Venäjä taas käytti pitkää kokemustaan ja innosti, ellei pakottanut, Georgian ”hyökkäämään,” eli yritykseen vahvistaa ”suvereenisuutensa tunnustetut” rahat. Näin on, jos asia yksilöidään. Mutta näin ei käytännössä ollut, koska Venäjä myös vastasi Kosovon perustamiseen, veti viivan rajansa läheisyyteen ja sanoi: tästa ei tulla enää yli. Pahinta nykytilanteessa on, ettei Georgia voi hyväksyä Venäjän vetämiä rajojaan. Nuo entiset rajavaltioiden johtajat taas tietävät, että tllanne on vaarallinen, ja tulee vaarallisemmaksi, jos Venäjä jatkaa Georgian paloittelua. Jos USA ei sitoudu – esim. neuvotteluun – tosi mielessä, tällainen jatko on mahdollinen.

Artikkeli oli erinomainen.
Erittain tarkea pointti oli ettei USA halua kayttaa terashanskaa Venajaa vastaan oli alkuperainen syy konfliktiin mika tahansa. Ja myos, oli heikomman osapuolen suhde USA-EU-NATO- syteemissa mika tahansa.
Taman me, jotka emme kovin hurmoksellisesti ole NATOon suhtautuneet, olemme tajunneet jo kauan sitten. Suomi ei tulisi koskaan saamaan muuta kuin sympatiaa ja leuan lusketta jos Venaja paattaisi taas kerran ’vapauttaa’ Suomen.
Sympatia loytyy sanakirjan samalta sivulta kuin syanidi ja syfilis.
Kunpa nama NATO-uskovaiset edes hetken ajattelisivat ja kuuntelisivat. Olisiko esim. Saksa ihan hirvean innostunut puolustamaan Suomea ja vaarantamaan energiansaantinsa Venajalta.
Soppiipa eppaella.
”Jalkipolvi, seiso tassa omalla pohjallasi. Ala koskaan luota vieraan apuun.”

Suomi NATOn jasenena, noyran pikkupiskin tavoin, tekisi ihan mita tahansa miellyttaakseen isoja rotikoita. Maksaisi enemman kuin pyydetaan. Lahettaisi enemman ja enemman miehia ja kalustoa isanmaata puolustelemaan joihinkin eksoottisiin kohteisiin. Jos sitten tulisi taas kerran pahat ajat, olisi Suomi jalleen ihan yksin Idan inhuja vastaan. Missa silloin olisivat nama tavalliset maisterit jotka nyt kohkaavat etta NATOn jasenena Suomen turvallisuus, taloudellinen hyvinvointi yms. on taattu until the end of Maailman Tappi.

Oso Blancolle: Luuletko siis, että ns. ”läheiset ja luottamukselliset” suhteet Venäjään takaavat Suomen turvallisuuden paremmin kuin mukana olo puolustusliitossa, jolla on operatiiviset suunnitelmat jäsentensä puolustamiseksi. Niitä toteutettiin ensi kerran Berliinin saarron aikana, vaikkei Natoa silloin muodollisesti ollut olemassa. Mutta Berliininkin kohdalla NL ja Stalin arvioivat lännen halun puolustautua väärin. Niinpä seuraava yritys tuli Koreassa, missä Stalinin oma nahka ja maine voitiin pitää suojassa. Suomen tilannetta voi arvioida monella tavoin. Mutta eikö sen pitäminen Naton ulkopuolella ole myös harkitsematonta? Kreml saattaisi helposti tehdä siitä esimerkin lisää. Ja mitä virkaa on esim. Horneteilla, kun ne tosi tilanteessa voisi vain lentää maasta ulos?