Rahamarkkinat kaaoksessa – nyt tarvitaan Johannes Kastajaa Wall Streetille

Mikko Heikka
Mielipide 22.6.2012 11:01

Johannes KastajaToukokuussa tein pyhiinvaelluksen vapaan markkinatalouden synnyinseudulle Lombardiaan ja Po-joen laaksoon. Koillis-Italiassa sijaitsevat myös kaupunkikulttuurin ja porvariston kehdot, Venetsia, Firenze, Bologna ja Pisa. Matkan tarkoituksena oli yrittää ymmärtää sitä umpikujaa, jossa kapitalismi ja markkinatalous ovat paraikaa.

Venetsiassa aika huilaantuu gondolissa lipuen ja laaturuokaa nauttien. Sysäsin syrjään nämä lihan houkutukset.

Matkakohteeni oli Venetsian turistivirroista syrjässä oleva juutalaisten asuttama kaupunginosa Il Ghetto. Siellä ovat eurooppalaisen rahajärjestelmän juuret. Firenzessä puolestaan on hyvä käydä Via dia Porta Rossan ja Via dell´Arte della Lanan kulmassa. Siellä istuivat aikanaan Medicin suvun jäsenet penkillä (banci) lainaten rahaa tarvitseville. Tässä kadunkulmassa voi pohtia, miksi maailman finanssijärjestelmä on ajautunut pysyvään epävakauden tilaan.

Venetsian Il Ghetto perustettiin 1300-luvulla rautavalimon (ghetto) paikalle juutalaisten turvapaikaksi. Se oli myös heidän vankilansa vuosisatojen ajan. Kolmas Lateraanikonsiili oli kieltänyt vuonna 1179 koron ottamisen, mutta Raamattua luovasti tulkitsemalla voitiin sallia juutalaisten harjoittama lainaaminen kristityille korkoa vastaan. Il Ghettosta tuli vuosisadoiksi Venetsian talouselämän moottori. William Shakespeare on kuvannut tätä sangen tuottoisaa toimintaa näytelmässään Venetsian kauppias.

Naapurikaupungin pankkitoimintaa hallitsivat Medicit. He olivat alun perin vähäpätöinen klaani, jonka jäsenet olivat kelmejä ja gangstereita kuudessa polvessa. Sitten suvun päämiehen paikan otti Giovanni di Bicci de’Medici, joka teki klaanin liiketoiminnasta kunniallisen. Hän asetti ihanteikseen oikeudenmukaisuuden, työn kunnioittamisen, raittiuden ja viisauden. Alkoi suvun vuosisatainen kukoistus.

Medicit loivat porvarilliset hyveet. Omaa kieltään Medicien arvostuksesta kertoo sekin, että kaksi suvun jäsentä valittiin paaviksi. Tuomas Akvinolaisen hyve-oppi ja oppi kuolemansynneistä hallitsivat Po-joen laakson ja Lombardian porvariston elämää vuosisatojen ajan.

Porvarilliset hyveet olivat kunniassa myös Venetsiassa. Hyvän kuvan niistä saa Palazzo Ducalessa, jossa doget päättivät kaupungin asioista. Dogen valtaistuinsalin keskuksessa on tänäkin päivänä Jacopo Tintoretton valtava fresko Paratiisi. Sen sanoma on selvä. Taloudellisia päätöksiä ohjaa tietoisuus siitä, että bonum commune (yhteinen hyvä) on talouden perimmäinen tarkoitus.

Vaikuttava on myös sali, jossa tehtiin poliittisia päätöksiä. Sen keskuksessa on Palma il Giovanen dramaattinen maalaus Viimeinen tuomio. Senkin viesti on selvä: poliittinen eliitti joutuu kerran vastaamaan teoistaan.

Eurooppa ja koko maailma saavat kiittää Venetsiaa, Firenzeä, Bolognaa ja Pisaa rahan ja markkinatalouden synnystä. Näiltä seuduilta lähti liikkeelle pankkitoiminta, joka on synnyttänyt ennennäkemätöntä vaurautta ja hyvinvointia. Jotakin on kuitenkin mennyt haaskuuseen matkan varrella. Porvarilliset hyveet ovat kadonneet. Hyveellisten Medicien moraalinen perintö on tuhlattu ja kelmi-Medicit ovat saaneet yliotteen.

Harvardin yliopiston professori Niall Ferguson on kuvannut teoksessaan The Ascent of Money (The Penguin Press 2008) rahamarkkinoiden marssia Koillis-Italiasta Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan. Tämä matka on ollut menestys.

Ferguson näkee kuitenkin taivaalla yhä tihentyviä pilviä. Hänestä on tullut Wall Streetin Johannes Kastaja, joka ennustaa rahan sukupuuttoa. Teoksen henkeen sopii sattuvasti Fergusonin seminaarimatka Bahamasaarille, jossa pankkiirit pitivät kokousta loisteliaissa tiloissa. Aiheena oli ”Erinomaisuuden evoluutio”. Hänen alustuksensa teesi oli: hyvät ajat eivät jatku.

Kokouksen päätteeksi ärtynyt puheenjohtaja esitti, että seuraavaan seminaariin kutsutaan alustajaksi Maija Poppanen. Vuosi seminaarin jälkeen Yhdysvallat oli syvimmässä kriisissä vuosisataan.

Rahoitusmarkkinat ovat Fergusonin mielestä siirtyneet pysyvään epälineaarisuuden ja kaaoksen aikaan. Finanssialan toimijat ovat kehittäneet yhä uusia ja monimutkaisempia instrumentteja, joiden vaikutuksen ja toiminnan ennakoiminen on yhä vaikeampaa. Lisäksi monet uudet instrumentit ovat päällepäin vaikuttavia mutta sisältä silkkaa roskaa.

Ferguson toteaakin, että finanssialan toimijat ovat löytäneet alkemian reseptin: ne tekevät lyijystä kultaa. Hyvästä esimerkkistä käyvät subprime-kiinnelainat. Yhdysvaltojen pankkiirit myivät näistä roskalainoista paketoituja sijoitusinstrumentteja Norjan kunnille ja Saksan pankeille, jotka eivät nähneet heille myydyn korean paketin läpi.

Epälineaarisuuden lisäksi on vielä suurempikin ongelma. Ihminen ei toimi järkevästi, niin kuin uusklassisen taloustieteen edustajat väittävät. Ihmistä ohjaavat markkinoilla ahneus ja pelko, kiima ja masennus. Tämä vuoristorata luo ison riskin epälineaarisiksi käyneille markkinoille. Ferguson lopettaakin mittavan teoksensa Johannes Kastajan teesiin: rahamarkkinoiden sukupuutto on lähellä.

Miten pelastetaan rahamarkkinat sukupuutolta? Professori Paul Lillrank on löytänyt vasta ilmestyneessä teoksessaan Bourgeois Virtues (Suomen Toivo Think Tank , Helsinki 2012) hyvät lääkkeet. Porvarilliset hyveet on palautettava talouteen ja rahamarkkinoille.

Näitä hyveitä ovat usko, toivo, rakkaus, oikeus, rohkeus, kohtuullisuus ja järkevyys. Niiden vastakohtana ovat puolestaan Tuomas Akvinolaisen esittämät seitsemän kuolemansyntiä. Lillrank päättää kirjansa väitteeseen, että kapitalismin moraalisia perusteita on vahvistettava.

Johannes Kastajan roolin on ottanut myös saksalainen kardinaali Reinhard Marx. Hän antoi vastikään haastattelun saksalaiselle Handelsblattille. Lehden kannessa luki kova teesi taloudellisen ja poliittisen eliitin edustajille. ”Taivaan portilla ei riitä, ettei ole tullut tuomituksi oikeudessa. Portilla kysytään, onko toiminut moraalisesti oikein.”

Kuvitus Outi Kainiemi.

Keskustelu

Kapitalistinen markkinatalousjärjestelmä on kriisissä. Kaksi suurta ongelmaa vaatii ratkaisua. Ensinnäkin olisi tervehdytettävä rahamarkkinoiden suhde reaalitalouteen. Rahamarkkinoiden varsinainen tehtävä on huolehtia tuotannollisen toiminnan rahoituksesta. Tuotantoelämän tarpeiden tulisi siis sanella ehdot rahamarkknoille, ei päinvastoin, kuten nykyisin paljolti tapahtuu. Vielä suurempi haaste on se, että tuotannon kasvu on ylittämässä ja ehkä jo ylittänytkin maapallon resurssien rajat. Olisi siis kehitettävä talousjärjestelmä, joka voisi nollakasvun oloissa taata ihmisarvoisen elintason kaikille. Tämä merkitsee väistämättä länsimaisen elintason alenemista. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus edellyttää, että päävastuun tästä kantavat ne ylimmät tuloluokat, joiden tulot ylittävät kohtuullisen toimeentulon tarpeet.

Tässä on kaksi ongelmaa: Ensinnäkin vapaassa markkinataloudessa on jokaisen etujen vastaista toimia eettisesti. Tämä johtuu vangin dilemmasta: Jos joku alkaa toimia vähemmän ahneesti kuin muut, muiden ahneemmat strategiat alkavat uhata hänen omaa menestystään. (Poikkeuksia tietysti löytyy, mutta ne tunnistaa tyypillisesti siitä, että ne erottuvat.) Vapaan markkinatalouden lähtöolettama kuitenkin on, että itse kukin pyrkii maksimoimaan oman etunsa. Mammonan palvojat ovat siis kiikissä paheissaan.

Toinen ongelma on systeeminen. Raha, josta me puhumme on aivan eri asia kuin Medicien raha. Heille raha merkitsi kultaa. Meille se merkitsee epämääräistä velan mittaa. Me olemme ”jotain” velkaa jollekulle, tai joku – vaikka pankki – on meille velkaa summan, joka lukee tiliotteellamme. Mitä sitten ollaan velkaa? Rahaa! Kuten sanotaan: raha (velka) on sen arvoista, mitä sillä saa.

Tämän tilanteen ymmärtämiseksi on syytä vilkaista maailmantalouden kehitystä vaikka toisen maailmansodan jälkeen. Silloin käytännössä kaikki maailman varallisuus oli keskittynyt Yhdysvaltoihin, niin kulta kuin tuotantokin. (Eurooppa oli raunioina.) Saadakseen tuotteilleen ostajia, USA tuki Eurooppan jälleenrakennusta Marshall projektilla. Sittemmin Yhdysvalloissa ymmärrettiin, että maailman talouksien kehittyessä ympärillä se itse ei voisi säilyttää sekä taloudellista että sotilaallista ylivaltaa.

Käytännössä tämä näkyi rahassa. Vuoteen 1971 saakka maailman valuuttajärjestelmä oli sidottu kultaan ja dollariin, joka oli sidottu kultaan. Yhdysvallat ei kuitenkaan enää kyennyt säilyttämään dollarin sidosta kultaan, vaan irrotti sen. Kuten Nixon asian esitti: ”Jos teillä on dollareita, se on teidän ongelmanne.” Kullan arvo dollareissa nousi pilviin, tai toisin päin: dollarin arvo romahti.

1970-1980 -luvuilla Yhdysvaltain keskuspankki ensin hoiti taloutta painamalla rahaa (kauniimmin ilmaistuna, tietenkin) ja kun tämä raha piti saada jonnekin, se dumpattiin ulkomaille. Viime vuosina FED on taas asettanut tavoitteekseen negatiivisen reaalikoron, eli se maksaa pankeille siitä hhyvästä, että nämä lainaavat siltä rahaa (eli se painaa rahaa). Tämä ylimääräinen raha pitää aina laittaa jonnekin.

Investoinnin teorian mukaan rahaa kannattaa lainata, jos sillä kasvatetaan lainanmaksukykyä. Jos käsissä kuitenkin on liikaa rahaa, sitä voi korkeammalla korolla – eli suuremmalla riskillä – lainata myös muihin tarkoituksiin. Esimerkiksi asuntolainaan tai kulutusluottoihin. Vakavaraisenkaan ihmisen asuntolainan rahoitus ei varsinaisesti ole järkevää liiketoimintaa. Yleisesti myönnettävät asuntolainat ovat aina merkki jonkinlaisesta kuplasta, joko antajan tai saajan puolelta. Lopulta sillä on vain vähän väliä.

Lisätään tähän vielä johdannaismarkkinat, jotka perustuvat puhtaalle spekulaatiolle siitä, mitä tulee tapahtumaan, ja joissa samoja velkasummia pyöritellään ympäri mutkikkaammin kuin kukaan kykenee seuraamaan. Velkamarkkinoiden kokonaissumma kasvaa räjähdysmäisesti ja se reagoi aivastuksiinkin. Tästä seuraa nykyinen kaaos ja epälineaarisuus.

Jos siis todella haluttaisiin palauttaa rahamarkkinoiden ja reaalitalouden suhde, pitäisi aloittaa palauttamalla rahan ja jonkin todellisen substanssin, esimerkiksi kullan, suhde. Toisekseen tavalla tai toisella pitäisi siivota maailmasta ylimääräinen raha, eli velka, jota ei koskaan tullakaan maksamaan. Tämä tosin iskisi väistämättä kipeästi jokaiseen, jolla on joko rahaa tai velkaa. Edelleen se ajaisi maailman poliittiseen ja sotilaalliseenkin epätasapainoon.

Toinen vaihtoehto voi olla houkuttelevampi: jatketaan rahan kumartamista. Nojataan siihen, kunnes se puraisee kättämme.

Hyveiden palautus ei onnistu vapaaehtoisesti, vaan tarvitaan valtiota normittamaan valvontoineen ja sanktioineen. Kelmit rahamiehet ovat kulissien takana näkymättömissä. Heitä syväpelätään ja kunnioitetaan eikä uskalleta suuttumuksen pelossa lausua ja etsiä nimiä. Jokuhan rahamies hyötyy tästä valtioiden kriisista korkeiden korkojen muodossa ja mistä se lainattava pääoma onkaan kotoisin. Olisi hyvä tietää, ketkä ovat Suomen velkojia. Listat esiin ja sitten ketkä omistavat näitä rahalaitoksia. Nimet ja kansallisuudet esiin. Taitaa olla niin, että täydellistä lsitaa ei saadakaan, kun velkapaperit ovat haltijalle osoitettuja juoksupapereita. joita vaihdetaan sinne ja tänne verotuksen ulottumattomissa.

Minkä valtion ohjausta? Monacon? Vai mikä onkaan uusin veroparatiisi?

Eikä rahamiehiä kannata syyttää pahoiksi. Johtajat vain toimivat omistajien etujen edistämiseksi. Osakeyhtiössä omistajien etu taas on määritelmällisesti rahan tahkoaminen. Silläkään ei siis varsinaisesti ole väliä, kuka omistaa. Ja vaikka joku omistaja haluaisikin tehdä jotain muuta kuin voittoa, se olisi äkkiä enemmistön etujen vastaista ja he äänestäisivät altruistin kumoon. Muistelen kuulleeni, että joskua Valloissa muut omistajat haastoivat pääosakkaan oikeuteen, koska tämä ei halunnut maksimoida tuottoa. Ja voittivat.

Edelleen, arvomarkkinajohdannaisten aikana on melko turha kysyä, kuka velkoja lopulta omistaa. Ne on hajautettu koko systeemiin, vähemmän tai enemmän tasaisesti. Muutenhan ongelma ei olisi niin pahasti levinnyt.

Oikein hyvä kirjoitus Heikalta, ja jotakin uutta tuli opituksi historiastakin. Helppo yhtyä loppupuolen kommenttiin, että (porvarilliset) hyveet on palautettava talouteen ja rahamarkkinoille. Vahvasti vain epäilen, että se ei ainakaan rauhanomaisesti onnistu. Ahneita ja muista piittaamattomia riittää epäilyn takeiksi.

Reilut parikymmentä vuotta sitten työpaikalla ihmeteltiin silloista menoa, palkkojen ja varsinkin asuntojen hintojen hillitöntä kasvua. Meille amatööreille oli selvää, että pelkkiin toiveisiin ja kuvitelmiin perustuva talous luhistuu jossakin vaiheessa. Toivottiin toki, että ollaan väärässä. Kun talous sitten luhistui, oli surkuhupaisaa kuulla, kuinka asiantuntijat väittivät, ettei tällaista voinut kukaan etukäteen kuvitella.

Sittemmin keksittiin ne Heikankin mainitsemat insturmentit, joilla käytiin tuottoisaa kauppaa. Me maallikot ihmettelimme taas. Meille kerrottiin asiantuntijoiden suulla, että järkihommaa se on, vaikka sitä ei pirtin pöydän ääressä ymmärretäkään. Me epäilimme ja toivoimme, että talousviisaat tietävät, mitä tekevät.

Nyt, kun taas ollaan yhteiskunnan varoilla siivoamassa suuren kuplan roiskeita, ainakin minä pelkään, että ne todella tiesivät mitä tekivät. Siksi minä myös pelkään, ettei tästäkään mitään opita.