Putinin bumerangi

Presidentti Obama toivoo, että Putinin aggressiivisuus kääntyy häntä itseään vastaan, kirjoittaa Mika Aaltola.
Mielipide 6.3.2015 04:30

Neuvostojoukkojen vyöryessä Afganistaniin vuonna 1979 presidentti Jimmy Carter totesi: ”Patoamattomasta aggressiosta tulee tarttuva tauti.”

Ajatuksena oli, että jos Yhdysvallat ei toimi päättäväisesti, Neuvostoliitto toistaa samaa mallia muualla raja-alueellaan.

Egyptin ja Israelin rauhansopimuksen kautta Carter oli saanut maineen rauhan presidenttinä. Hänen presidenttikautensa loppui kuitenkin Yhdysvaltojen kannalta ongelmallisiin tapahtumiin Iranissa ja Afganistanissa. Valtaan nousi suoraviivaista johtajuutta korostanut Ronald Reagan, joka ensi töikseen korotti Yhdysvaltojen puolustusmäärärahoja ja suuntasi sotilaallista apua Afganistanin kapinallisille.

Neuvostoliitto saatiin perääntymään Afganistanista ja romahtamaan. Mutta kansainvälinen politiikka on usein bumerangimaista. Osama bin Laden ”palautti” Yhdysvalloilta aikoinaan saamansa avun syyskuun 11. päivänä 2001.

 

Carterin lausahdus kuvastaa myös tämän päivän tuntoja Euroopassa ja erityisesti Venäjän naapurimaissa. Ukrainan tapahtumien pelätään olevan alkusoittoa aggressioille myös muualla, jos Venäjää ei saada kuriin Ukrainassa.

Monet toivovat vahvempaa johtajuutta Yhdysvalloilta. Sen toivotaan tarjoavan tukea. Toisaalta monet myös pelkäävät maan vahvistuvaa roolia.

Yhdysvaltojen väläyttämän aseavun pelätään eskaloivan tilannetta. Obaman kaudella Yhdysvallat on halunnut johtaa asioita taustalta. Tämä on kuitenkin kovin etäinen johtajuuden muoto. Välittömämpää johtajuutta Yhdysvallat on nyt delegoinut Saksalle.

Saksa taas on pyrkinyt johtamaan keskeltä. Konfliktia on pyritty panemaan puoliksi. Samalla Vladimir Putinin lisääntyville vaatimuksille on kasvavassa määrin annettu periksi kahdessa Minskin sopimuksessa. Taustalta ja keskeltä johtamisen sijasta Venäjän aggression patoaminen näyttää vaativan jämäkämpää johtajuutta. Putinille pitää puhua Putinin kielellä.

 

Yhdysvalloissa Obaman ulkopolitiikkaa on kritisoitu.

Obama valittiin presidentiksi Irakin sodan katastrofin jälkeen vetämään Yhdysvaltoja pois konfliktialueilta. Mandaattinsa takia Obama on ollut hyvin haluton sitomaan Yhdysvaltoja aseellisiin väliintuloihin. Haluttomuudesta on seurannut ongelmia.

Syyrian tilanteen hoitamattomuus vei Isisin nousuun. Yhdysvallat puuttui tilanteeseen vasta, kun pahasti levinnyt tauti uhkasi Irakin valtion olemassaoloa. Libyassa Yhdysvallat osallistui aktiivisesti liittolaistensa kanssa Gaddafin kaatamiseen. Jälkihoito jätettiin libyalaisten itsensä varaan.

Libyassa kytee nyt samanlainen radikalisoituvan väkivallan kierre, joka Syyriassa kehitti jo eurooppalaisia kaupunkeja uhkaavan syövän.

 

Elämme kasvavan levottomuuden ja epävarmuuden aikaa. Valtioita hajottavat kansainvälisen talouden keskipakoisvoimat. Vaikutusta lisää uusien informaatioteknologioiden kyky kumota keskitetyt valtiolliset mediajärjestelmät. Valtiot Venäjältä Turkkiin ja Kiinaan pyrkivät palauttamaan omaa asemaansa hajottavien voimien edessä. Pääosin kansalaiset hyväksyvät rajoittavat toimenpiteet, kunhan taloudellinen kasvu nostaa heitä globaaliin keskiluokkaan.

Osittain vastausta on haettu myös autoritaarisesta solidaarisuudesta. Saman haasteet edessä olevat valtiot hakevat toisistaan suojaa. Sisäisiä levottomuuksia pelkäävälle Egyptin presidentille on luonnollista ottaa lahjaksi kalašnikov ja ostaa aseita värivallankumouksia pelkäävältä Venäjän presidentiltä.

Samalla on perustettu BRICS-maiden pankki ja muita järjestöjä, joiden halutaan tuottavan vaihtoehtoinen järjestelmä läntisen maailman keskeisille instituutioille.

Venäjällä, jossa taloudellinen romahdus vie pohjaa epädemokraattisen järjestelmän legitimaatiolta, on turvauduttu äärinationalismin ja ulkoisten sotien kansaa kiihottavaan vaikutukseen.

Vaikka Obaman ulkopolitiikka ja johtajuus ovat olleet ponnettomia, häntä ei voi kaikesta syyttää. Myös Yhdysvallat on suurten haasteiden edessä. Talous on saatu vahvalle kasvu-uralle. Yhdysvaltojen asema suurimpana öljyn ja kaasun tuottajana on tuonut lännen asemaa tukevan halvan öljyn.

Samaan aikaan Yhdysvallat on hyvin levottomassa ja polarisoituneessa tilassa. Samat taloudelliset ja teknologiset keskipakoisvoimat nakertavat myös maailman vanhinta demokratiaa. Yhdysvaltojen kyky keskitettyyn ja strategiseen päätöksentekoon on heikentynyt sisäisesti ja ulkoisesti.

Valtaa on valunut pois poliittisesta järjestelmästä. Maan keskeiset yritykset ovat kasvaneet globaaleiksi toimijoiksi, jolloin Washingtonin asema suhteessa niihin ei ole enää ongelmaton. Kansalaisyhteiskunnan käsityksiin maailmasta vaikuttavat monet uudet mediat, joiden suhde läntiseen maailmaan on usein etäinen, kriittinen tai salaliittoajatteluun taipuvainen.

Obama on hyvin tietoinen suoraviivaisten ja rajujen tekojen itsetuhoisista vaikutuksista. Hän on myös yhä tietoisempi tekemättäjättämisen vaarallisuudesta. Venäjän kohdalla hän toivoo Putinin aggressiivisen aloitteellisuuden johtavan bumerangi-efektiin. Taitamattomasti heitetty ase saattaa sinkoutua takaisin kohti heittäjää kuolettavin seurauksin.

Ehkä Obama ajattelee, että johtajuus, jota tarvitaan, liittyy tilanteen dynamiikan patoamiseen niin, että Putin hallintoineen altistuu mahdollisemman paljon tälle vaaralle. Paljon muuta ei tarvitse tehdä. Tärkeintä on opettaa muita autoritaarisia valtioita, että Putinin esimerkillä on karu loppu yhteenkietoutuneessa maailmassa.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja.