Politiikan julkisuus on suurelta osin silkkaa viihdettä

Mielipide 21.8.2010 13:00
Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.

Hei, me ollaan pohjasakkaa!

Tähän tyyliin poliitikot voisivat herätellä suomalaisia pohtimaan nauttimansa luottamuksen puutetta. Vaalien lähestyminen tuskin innostaa heitä kutsumaan kansalaisia talkoisiin luottamuksen palauttamiseksi. Jotain kuitenkin tarttis tehdä.

Tutkimukset ja mielipidekyselyt ovat pitkään kertoneet samaa viestiä: kansalaisten luottamus poliitikkoihin on alamaissa. Vaalirahakohun myötä kansanedustajien ja puolueiden uskottavuus on pudonnut entisestään. Valittujen Palojen kesällä julkaiseman mielipidetutkimuksen mukaan vain kymmenesosa kansalaisista ilmoitti luottavansa poliitikkoihin.

Vaalikentille tähyilevät poliitikot tiedostavat hyvin äänestäjien epäuskoisuuden. Vaalirahoituksen setviminen rikostutkintoineen on ylittänyt monien sietokynnyksen. ”Onhan se vähän kiusallista, että puolet meidän pojista juoksee maratonia ja puolet juoksee poliisia karkuun”, Ben Zyskowicz (kok) letkautti (IL 14.8.). Humoristisesta heitosta kuvastui kipu, jota eduskunnan konkari tuntee kohujen velloessa.

Vaalirahakohu on vain viimeinen piste kehityksessä, joka on pudottanut poliitikot kansakunnan kaapin päältä tasavallan pohjasakaksi. Tapahtuneen syitä ja seurauksia kannattaisi pohtia avoimin mielin. Helpointa on hokea ”he tekevät sen itse”; väittää poliitikkojen vain amputoineen itseltään uskottavuuden ja luottamuksen.

Vallanpitäjät ovat aina olleet epäilyttäviä kansalaisten silmissä. Herraviha kohdistui pitkään omistavaan luokkaan. Sen purkautumistienä oli – vuoden 1918 väkivaltaisen kumousyrityksen lisäksi – eritoten politiikka. Etenkin poliittinen vasemmisto tarjosi vähäväkisille väylän toiveiden tavoitteluun. ”Omista herroista” oltiin ylpeitä.

Neuvostoliiton romahtamiseen saakka roihunnut ideologinen taistelu korosti poliitikkojen merkitystä. He olivat kamppailun keskiössä. Suomen suunnan koettiin olevan poliitikkojen varassa. Hämärän rahan katsottiin kuuluvan pelin henkeen, kuten hyvinvointipalveluiden jatkuvan parantumisen.

Vielä 1990-luvun lama- ja EU-talkoissa poliitikot pääsivät sankarin rooliin. Sittemmin heiltä on uupunut kansalaisten silmissä suuri näkijän ja tekijän osa. He ovat luiskahtaneet julkkisten monenkirjavaan joukkoon. Politiikan julkisuus onkin suurelta osin silkkaa viihdettä, joka suomalaisia vielä yhdistää, kun kultamitaleista ja Nokiasta ei voi enää haltioitua.

Ennen poliittisen johtajan suisti vallasta sota, Neuvostoliitto tai Kekkonen. Nykyisin luudan osan hoitaa julkisuus, kuten Matti Vanhasen (kesk) kohtalo osoittaa. Hänen muistelmiensa nimeksi sopisi ”Julkisuuden kiroama”.

Pääministerinä Vanhanen ei tullut ihmisille tutuksi valtiollisena päättäjänä vaan eronneena, deittailevana, uuniperunasta ja seksistä pitävänä miehenä. Tämä tuntuu kohtuuttomalta, vaikka Vanhanen oli pitkälti itse syyllinen julkisuuskuvaansa. Hänen kyvykkyytensä poliittisena johtajana hautautui hälinään.

Politiikka on kiistatta aiempaa avoimempaa. Silti se ei ole kansalaisille yhtään läheisempää, päinvastoin. Lupaus avoimemmasta poliittisesta kulttuurista on toteutunut vinosti. Poliitikkojen vaatekaapit ja seksielämä on avattu kansalaisten äimisteltäväksi, mutta todellinen vallankäytön ja vaihtoehtojen tarkastelu on jäänyt sivuosaan.

Summa summarum: Poliitikot ovat tehneet sen itse, mutta median ja maailmanhistorian suosiollisella avustuksella. Niinpä poliitikkojen on itse hankittava uudelleen kansalaisten luottamus, ajan ehtoihin sopeutuen. Tässä on politiikan uudelle sukupolvelle tarjolla suuri tehtävä, jossa maratonin vaatima kestävyys ja tavoitteellisuus eivät ole pahitteeksi. Ensimmäisenä luottamusta palauttavana askeleena puolueet voisivat rehellisesti lyödä pöytään ensi vaalikauden leikkaus- ja veronkorotuslistansa.