Pitäisikö yliopiston ottaa oppia armeijasta?

Profiilikuva
yliopistot
Teksti
Anu Kantola
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen armeija uudistuu, rakenteista tehdään entistä joustavampia ja taistelussa annetaan tilaa oma-aloitteisuudelle. Tuli mieleen, että pitäisikö yliopistojen ottaa armeijasta oppia. Tuore tutkimus kertoi, että kiire ja kyvyttömyys vaikuttaa omiin työtehtäviin on lisääntynyt yliopistoilla kaikissa henkilöstöryhmissä.

Mikä kiirettä ja kyvyttömyyttä tuottaa?

Otetaan vaikka laatutyö. Virallisen määritelmän mukaan Helsingin yliopiston laatu koostuu lopputulosten laadusta, sitä tuottavien prosessien ja toiminnan laadusta sekä organisaation laadusta, joita ylläpidetään, kehitetään ja arvioidaan kaikki osa-alueet kattavalla laatujärjestelmällä. Laadunvarmistuksesta, laadunhallinnasta, laadunvarmistusjärjestelmästä, laadunvarmistusmekanismeista ja laatudokumentaation riittävyydestä vastaavat laadunhallinnan ohjausryhmä, laatupäällikkö, laatuasiantuntijat ja laatuyhdyshenkilöt. Kuten useaan kertaan korostetaan, kukaan ei voi paeta: yliopistossa jokainen rehtorista vahtimestareihin on velvoitettu laatutyöhön.

Laatu, kuten niin moni muukin asia, on napattu liikkeenjohdon opeista. Palveluketju hiotaan niin, että se jauhaa tasalaatuista tuotetta ja virheitä ei tule. Tämä on hienoa ja kannatettavaa, mutta mitenkähän se toimii tieteessä.

Ensin pitää tietenkin määritellä, mitä on laatu. Opetusministeriö pyörittää raskaita ja monipolvisia prosesseja, joissa päätetään laadun kriteereistä ja yliopistot ovat mukana määrittelytyössä.

Sitten jokainen yliopisto rakentaa oman laadunhallinnanjärjestelmän, palkkaa toteuttajat ja nimeää vastuuhenkilöt. Työryhmät määrittelevät laatua ja laativat laatukäsikirjoja. Sitten uudistus ajetaan läpi organisaation: jokainen toiminto käännetään laatukielelle ja kirjataan toiminnan laatukriteerien mukaisesti. Ja sitten haetaan laatusertifikaatteja.

En viitsi laskea raha- ja työmäärää, joka tähän kuluu. Mutta vielä ongelmallisempaa on, Paasikiveä lainatakseni, mitä laatukieleen oppiminen tekee sielullemme.

Suomalaisten yliopistojen toimintakulttuuri perustuu keskitetylle saksalaiselle hierarkkisuudelle ja pedanttisuudelle. Nykyiset suuria hallinnollisia järjestelmiä rakentavat uudistukset vain vahvistavat tällaista toimintakulttuuria.

Hassua on se, että kaikki luovuusoppaat puhuvat ihan toisenlaisesta toiminnasta. Niiden yhteinen virsi on, että luovuus edellyttää eri tavoin tekemistä, yllättävien yhteyksien etsimistä, intuitiota, rentoutta ja leikkiä. Tuntuu, että nykyisin ideana on kytkeä nämä kaikki juuriaan myöten tieteen tekemisestä.

Mikä sitten olisi vaihtoehto?

Entä jos järjestelmien loistokkuuden sijasta ajateltaisiin ihmisten oma-aloitteisuutta ja toimintakykyä? Mitä jos meillä olisikin yliopistoja, joissa vallitsee innostunut henki ja rakenteet eivät olisi hierarkkisia pyramideja? Mitä jos yliopistojen toiminta olisi verkostomaista ja eläisi eri tutkimushankkeiden mukaisesti? Mitä jos virkahierarkioita kumottaisiin ja niiden tilalle tulisi tutkijayhteisö, joka toimii tasa-arvoisuuden pohjalta ja hierarkioissa kohoaminen ei enää olisi niin palkittua?

Mitä jos rajat yliopistojen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä olisivat matalia? Mitä jos yliopistolle olisi helppo tulla ja siellä saisi sparrausta ajatuksilleen? Mitä jos yliopistolle tulisi enemmän myös vierailevia professoreita, joiden ansiot olisivat myös käytännön elämässä?

Yliopistot itse eivät ole tällaiseen välttämättä valmiita. Keskitetty virkahierarkkisuus sopii monille yliopistolaisille mainiosti. Ehkä se sopii myös joillekin tutkimusaloille paremmin kuin toisille. Mutta ainakin ihmis- ja yhteiskuntatieteissä on lopun alku, jos toistamme papukaijoina byrokratian muotitermejä ja menetämme uskottavan kielen, jolla kuvata omaa työtämme ja paikkaamme yhteiskunnassa.

Siis jos jo armeijakin purkaa käskytysjärjestelmiä ja antaa tilaa sotilaiden oma-aloitteisuudelle, niin eikö myös yliopistoja voisi sellaiseen pikku hiljaa velvoittaa.