Pekka Haavisto: Afrikka kaipaa paitsi kehitysapua, myös taloudellista ja poliittista yhteistyötä

Profiilikuva
Ban Ki-moon
Teksti
Pekka Haavisto
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Afrikka

Osallistuin Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa maan itsenäistymisjuhlaan 9. heinäkuuta 2011. Afrikan unionissa on nyt 54 jäsentä ja YK:ssa 193 jäsenmaata. Tie itsenäisyyteen on ollut pitkä ja kivinen. Uuden valtion syntyyn kiteytyy paljon odotuksia koko mantereella.

Maailmassa on ollut paljon öljysotia. Pohjoisen ja Etelä-Sudanin välillä yli 20 vuotta jatkunut sisällissota oli sotaa paitsi öljyvarojen hallinnasta, myös etelän taistelua pohjoisen arabialaistamis- ja islamilaistamispyrkimyksiä vastaan.

Kun Naivashassa vuonna 2005 allekirjoitettiin rauhansopimus, siitä tuli myös “öljyrauha” – yritys jakaa oikeudenmukaisesti rajalta pumpattavat öljyvarat kahden maan kesken.

Ainoa öljyn kuljetusreitti etelästä kulkee pohjoisen Sudanin kautta merelle, Port Sudaniin. Konflikti alueella lopettaisi sekä etelän että pohjoisen öljytulot, joiden varassa Sudanin hyvinvointia on viime vuosina rakennettu. Sudanin öljyyn ovat investoineet esimerkiksi Kiina, Intia ja Malesia.

Etelä-Sudanin itsenäistymisjuhlassa pidettiin 14 juhlapuhetta. Diplomatiassa on merkitystä, missä järjestyksessä puhujat esiintyvät. Heti YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin jälkeen puhui Kiinan presidentin erityislähettiläs, ja vasta hänen jälkeensä Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs Susan Rice. Yleisöltä Rice sai raikuvammat aplodit. USA on Etelä-Sudanin turvallisuuden takaaja afrikkalaisten liittolaistensa kanssa.

Kiinalta odotetaan kuitenkin enemmän maan taloudessa. Kiinan roolia Afrikassa voi katsoa kaksin eri silmin. Lännessä Kiina asetetaan yleensä kolonialismin kehykseen.

Ajattelemme, että Kiina on liikkeellä Afrikassa vain halpojen raaka-aineiden vuoksi, samalla kun se dumppaa Afrikan markkinoille omia halpatuotteitaan. Tässä kehyksessä Kiinan rooli Afrikassa näyttää pelkästään negatiiviselta.

On myös toinen tarina, ja sitä kertovat afrikkalaiset ja kiinalaiset itse. Se on Kiinan toimiminen mallina Afrikalle.

Kiinalaiset muistuttavat, että heidän yläpuolellaan leijui 20-30 vuotta sitten toivottomuuden pilvi. Taloudellisesta kehityksestä ei ollut toivoa, väestönkasvu söi kaikki kasvun hedelmät. Koulutus- ja terveysjärjestelmä eivät toimineet. Kiinan mukaan toivottomuuden pilvi oli lännen puhaltama.

“Me selvisimme siitä”, sanovat kiinalaiset. “Ja nyt länsi on puhaltanut saman toivottomuuden pilven teidän päällenne. Tekin voitte selvitä siitä.” Kiinasta ja Aasiasta tulee siis Afrikkaan toivon sanoma. Sillä on afrikkalaisia puhuttelevaa voimaa. Kurjuudesta voi noista vaurauteen.

Etelä-Sudanin itsenäistymisjuhlan kutsuvieraskavalkadi oli hämmentävä. Puhujina olivat niin kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n etsintäkuuluttama Sudanin presidentti Omar al-Bashir kuin YK:n pääsihteerikin. Al-Bashir pääsi taas kerran pilkkaamaan omaa pidätysmääräystään. Jonakin päivänä hänet varmasti nähdään Haagissa vastaamassa syytteisiin Darfurin kansanmurhasta, mutta Juban juhlallisuudet siirsivät tuota päivää taas vähän pidemmälle.

Hämmentävällä kutsuvierasjoukolla on vain yksi selitys: rauhansopimus. Sen toteuttamiseen tarvitaan niin etelää kuin pohjoistakin. Sudanin sisällissodassa arvioitiin olleen noin kaksi miljoonaa uhria. Neljä miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa. Etelä-Sudanin pakolaisille rauhan palaaminen maahan antaa nyt uuden mahdollisuuden.

Etelä-Sudanin presidentin Salva Kiirin ja pohjoisen al-Bashirin puheissa onnentoivotukset ja varoituksen sanat vuorottelivat kiinnostavalla tavalla. Al-Bashir onnitteli vastaitsenäistynyttä naapurimaata ja sen uutta presidenttiä, mutta muistutti samalla maiden välisestä suuresta keskinäisriippuvuudesta. Hän varoitti, että ellei kiistanalaisen Abyein maakunnan tulevaisuutta ratkaista sovinnollisella tavalla, siellä piilee uusi riidansiemen, joka voi johtaa uuteen sotaan.

Salva Kiir puolestaan muistutti, että vaikka Etelä-Sudan on nyt itsenäinen, “emme ole unohtaneet taistelutovereitamme Darfurissa, Itä-Sudanissa, Etelä-Kordofanissa ja Abyeissa”. Hän käänsi puukkoa haavassa Sudanin levottomien maakuntien osalta.

Afrikan unionilla (AU) on ollut viime aikoina yhä keskeisempi rooli Afrikan konfliktien sovittelussa ja rauhanturvaamisessa. Etelä-Afrikan entinen presidentti Thabo Mbeki on ollut AU:n pyynnöstä aktiivinen sovittelija Sudanin asioissa. Hänen paneelinsa työtä myös Suomi on tukenut. AU on ollut etujoukoissa Darfurin ja Somalian rauhanturvatehtävissä.

Monelta on jäänyt tämä kasvava rooli sovittelijana ja rauhanturvan tarjoajana huomaamatta.

Kyvystä ratkaista konflikteja on tullut myös osa uutta afrikkalaista omakuvaa.

Kritiikki epäonnistuneita johtajiakin kohtaan on nykyään Afrikassa kovaa: “Kyllä, meillä on täällä mätämunia. Mutta ne ovat meidän mätämuniamme, eivät teidän. Antakaa Afrikan hoitaa omat ongelmansa.” Afrikka haluaa omistaa omat ongelmansa ja etsiä niihin afrikkalaisia ratkaisuja. Tämä uusi omistajuus täytyy kaikessa ottaa huomioon. Mitään ei voida enää tehdä afrikkalaisten päiden ylitse, kaikista ratkaisuista on neuvoteltava tasaveroisista lähtökohdista. Afrikka odottaa vuoropuhelua, ei sanelua.

Juban lentokentällä ja paraatikentällä liehui Etelä-Sudanin itsenäistymisjuhlassa myös Suomen lippu. Se oli kunnianosoitus niille monille suomalaisille, jotka ovat vuosien varrella tukeneet Etelä-Sudania.

Mitä Suomi voi antaa Etelä-Sudanille ja koko Afrikalle? Pelkän kehitysyhteistyön aika on ohitse. Sen rinnalle tarvitaan nyt laajaa poliittista ja taloudellista yhteistyötä. Afrikka odottaa kumppaneita vastatakseen ilmastomuutoksen haasteisiin. Suomalaisella ympäristö- ja vesiosaamisella – cleantechilla – on paljon kysyntää Afrikassa.

Suomen pitää myös jatkossa tukea rauhanvälitys- ja rauhanturvahankkeita Afrikassa. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin koulutus. Peruskoulutuksen lisäksi Afrikan on nyt synnytettävä omat ammatilliset ja akateemiset osaajansa. Koulutusyhteistyöstä voisi kasvaa seuraava suuri Suomen Afrikka-projekti.

Kuvitus Outi Kainiemi.