Operaatio Afganistanissa ei ole vain turvallisuuskysymys

SK:n toimitus
Mielipide 16.8.2009 16:00

Afganistanin vakauttamiseen osallistuvat maat tarvitsevat nyt kärsivällisyyttä, jotta yhteinen päämäärä saavutetaan, arvioi Pauli Järvenpää.

Suomessa on viime viikkoina virinnyt keskustelu siitä, onko Suomi sodassa Afganistanissa vai ei. Keskustelu on ajoittain muistuttanut keskiajalla katolisen kirkon piirissä käytyä saivartelua siitä, kuinka monta enkeliä voi tanssia neulan kärjellä. Varjoon on jäänyt kysymys, miksi kansainvälinen yhteisö ylipäätään on Afganistanissa.

Suomi osallistuu Afganistanissa YK:n valtuuttamaan ja Naton johtamaan Isaf-operaatioon, jossa on mukana 42 maata ja yli 60 000 sotilasta. Sen tavoitteena on tukea Afganistanin laillista hallitusta tämän pyrkimyksissä vakauttaa oloja ja lisätä turvallisuutta. Näihin perusteisiin ei ole tullut muutoksia, vaikka aseellisen väkivallan määrä onkin lisääntynyt.

Afganistanissa on myös satoja siviilijärjestöjä ja valtiotoimijoita, joiden pyrkimyksenä on muun muassa ihmisoikeustilanteen parantaminen ja oikeusvaltion perustan rakentaminen.

Jatkuva huonojen uutisten virta jättää helposti varjoonsa kansainvälisen yhteisön Afganistanissa saavuttaman edistyksen.

Otetaanpa muutama esimerkki. Vuoden 2002 jälkeen Afganistanin bruttokansantuote on noin kaksinkertaistunut. Tänä päivänä yli 80 prosentilla afgaaneista on mahdollisuus terveydenhuollon peruspalveluihin, lähtötaso vuonna 2002 oli kahdeksan prosenttia. Arviolta 35 000 lasta olisi tänä aikana menehtynyt ilman kansainvälisten toimijoiden laajaa rokotuskampanjaa.

Erityisesti on panostettu koulutukseen maassa, jossa miehistä joka toinen ja naisista neljä viidestä on lukutaidottomia. Lukuvuonna 2008-2009 noin 44 000 opettajaa huolehti 6,2 miljoonan lapsen kouluttamisesta. Näistä 40 prosenttia oli tyttöjä. Taleban-hallinnon aikana kouluun pääsi vain noin miljoona poikaa.

Ikävä kyllä myös huonoja uutisia riittää. Hallitusta vastustavat ryhmittymät ovat kiihdyttäneet vastarintaansa. Käytössä on Irakista tuttuja menetelmiä: ylläköitä, tienvarsipommeja ja itsemurhaiskuja. Kapinallisten tilannetta on helpottanut se, että niillä on ollut turvapaikka naapurivaltio Pakistanissa.

Turvallisuustilanne on koko maassa heikentynyt, joskin alueelliset erot ovat edelleen suuria. Vaarallisinta on etelässä ja idässä, kun taas pohjoisessa, jossa Suomenkin joukot toimivat, on aivan viime kuukausiin asti ollut suhteellisen rauhallista. Nähtäväksi jää, onko kapinallisten toiminnan vilkastuminen heijastusta lähestyvistä vaaleista vai ovatko levottomuudet tulleet jäädäkseen.
Afganistanin tilanne on nostanut korostetusti esiin turvallisuuden, hyvän hallinnon ja kehityksen kolmiyhteyden. Sotilaallinen kriisinhallinta on yksistään riittämätöntä. Yhtä lailla totta on myös se, ettei hyvää hallintotapaa, oikeusvaltiota tai romahtaneen infrastruktuurin pystyttämistä voida toteuttaa, ellei maassa ole perusturvallisuutta. Afganistanissa sitä ei kyetä vielä toistaiseksi takaamaan omin voimin, joten myös kansainvälisen yhteisön sotilaallista toimintaa edelleen tarvitaan.

Mitä sitten on tehtävissä tilanteen parantamiseksi?

Ensinnäkin Afganistanin omat asevoimat on saatava kuntoon. Tällä hetkellä koulutettuja afgaanisotilaita on noin 84 000. Tavoitteena tulisi olla ainakin 150 000 sotilaan asevoimat, jotta afgaanit kykenisivät jatkossa itse huolehtimaan turvallisuudestaan. Isaf-operaatioon osallistuvien maiden upseerit, suomalaiset mukaan lukien, osallistuvat asevoimien kehittämiseen. Tarve tällaisen koulutus- ja tukitoiminnan kasvattamiselle on kuitenkin jatkuvasti lisääntymässä.

Vähintään yhtä tärkeätä on kouluttaa poliiseja. Ei ole mikään salaisuus, että Afganistanin poliisi on pahasti korruptoitunut organisaatio. Joukossa on toki myös rehellisiä poliisimiehiä, mutta on kestämätöntä, että keskiverto afgaani pelkää usein enemmän tiesululla mielivaltaansa käyttävää ja lahjuksia vaativaa poliisia kuin konsanaan talebanin kapinallisjoukkoja.

Kolmas tärkeä alue on huumetalouden kitkeminen. Huumeista on muodostunut vahvin korruptiota ylläpitävä käyttövoima. Noin puolet Euroopan kaduilla myynnissä olevasta oopiumista valmistetaan Afganistanissa. Siitä myös taleban saa tulonsa. Ei riitä, että maanviljelijöiden unikkopeltoja poltetaan ja oopiumia valmistavia laitoksia hävitetään, vaan maaseudun rutiköyhälle väestölle on kyettävä osoittamaan vaihtoehtoisia toimeentulon lähteitä.

Afganistanin kriisi on pitkittyessään osoittanut, että Afganistanin kaltaisten ”romahtaneiden valtioiden” tukemisessa on otettava kokonaisvaltainen ote. Koko yhteiskuntaa on tuettava laaja-alaisesti ja pitkäjänteisesti.

Myös meillä suomalaisilla on tässä asiassa peiliin katsomista. Sen sijaan, että Afganistan nähtäisiin pelkkänä turvallisuuskysymyksenä, olisi luotava suomalainen ”Projekti Afganistan”, jossa mukana olisivat ulko-, sisä- ja puolustushallinnon lisäksi myös muut hallinnonalat. Voisiko esimerkiksi Geologian tutkimuskeskus tukea vahvalla osaamisellaan Afganistanin kaivosteollisuuden kehittämistä? Varmasti myös muun muassa opetuksen, terveydenhuollon, maa- ja metsätalouden, hallinnon kehittämisen ja ympäristöosaamisen sektoreilta löytyisi korkeatasoisia asiantuntijoita. Tämä kaikki tukisi oivallisesti sitä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa ilmaistua tavoitetta, jonka mukaan siviilikriisinhallintaan osallistuvien suomalaisten lukumäärää ja kansallisia voimavaroja lisätään.

Kansainvälisen yhteisön olisi myös aika tunnustaa, ettei Afganistanista ulkopuolistenkaan voimin saada rakennettua demokratian ja länsimaisen oikeuskäytännön mallimaata. Meidän tulee hyväksyä afgaaniyhteiskunnan ja kulttuurin erityispiirteet. Keskeisintä on se, ettei Afganistan tulevaisuudessa enää olisi sellainen terroristihautomo kuin se 1990-luvulla oli.

Erään taleban-vangin kerrotaan ilkkuneen länsimaiselle pidättäjilleen, että ”teillä on kellot, mutta meillä on aikaa”. Kansainvälisen yhteisön tulisi osoittaa, että myös sillä on aikaa. Nyt korostuu tarve Afganistanin vakauttamiseen osallistuvien maiden kärsivällisyydelle ja pitkäjänteiselle sitoutumiselle yhteisten päämäärien saavuttamiseksi.

Pauli Järvenpää

Kirjoittaja on puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston ylijohtaja.

Keskustelu

Harvinaisen totta. Tuo maailman kolkka ei voi parantua yksin. Siellä ei voi toimia ilman voimaa ja sen on oltava aseistettua voimaa. Ongelma on kaikkien maiden erilainen tapa hoitaa asioita. Suomen pitää ottaa oma alue ja tehdä oma projekti niin saamme jotain onnistumaan, suomalaisella tavalla.

Suomi on EU:stakin vain alle 2 % , mutta se haluaa suuruudenhulluna olla kaikessa mukana ympäri maapalloa. Ensin pitää laittaa kotipesä kuntoon, esim. vanhusten hoito ja maahanmuuttotulvan tukkiminen.

Afganistan on Obaman sotaprioriteetti ja Suomi haluaa miellyttää häntä lisäämällä joukkojaan.
Siellä joudutaan olemaan ainakin 30 vuotta, jos halutaan voittaa.