Onko tarkoitus suojella ihmistä vai uskontoa?

Uskonnonvapaus merkitsee uskonnon suojelemisen sijaan yksilöiden suojelemista, kirjoittaa Ilmisoikeusliiton tutkimuspäällikkö Mikko Joronen (HS 15.6). Hän pitää rikoslain uskonrauhan rikkomista vanhentuneena. Tuomitessaan Jussi Halla-ahon uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan korkein oikeus katsoi hyväksi suojella uskonnon pyhiä asioita sananvapauden kustannuksella. Pelkäämme, että tämä tapahtuu yksilöiden suojelemisen kustannuksella.

Tähänastisessa keskustelussa on jäänyt huomiotta keskustelun kolmas, näkymätön osapuoli: vähemmistöjen vähemmistöt, jotka usein ovat naisia, lapsia tai seksuaalivähemmistöjä.

Normatiivisten uskonyhteisöjen sisällä he usein ovat vailla valtaa ja puolustuskyvyttömiä, ainoana aseenaan sanat ja looginen päättely, joita he käyttävät samaan tapaan kuin Halla-aho tuomitussa kirjoituksessaan. Halla-aho käytti tuomittuja hypoteettisia lauseitaan argumentoidakseen sananvapauden ja tasa-arvon puolesta ja kritisoidakseen syyttäjän toimintaa.

Korkein oikeus perustelee tuomiota täsmälleen samoilla argumenteilla, joita eri uskontojen valtaapitävät käyttävät vaientaessaan uskonyhteisöön kohdistuvaa kritiikkiä. Halla-aho sai tuomion vääristä arvoista, asenteista ja motiiveista. Näin myös uskontojen sisäiset kriitikot vaiennetaan, jos he poikkeavat liikaa yhteisesti hyväksytystä tulkinnasta. Onko vaarana, että ennakkopäätöksen todelliset kärsijät ovat toisinajattelijat, jotka usein puolustavat kaikkein heikoimpien oikeuksia?

Halla-ahon loogiset harjoitukset ovat teologeille ja feministeille tuttuja. Samanlaisia argumentteja käyttäen on puututtu kristillisen opetuksen sisältöihin ja käytäntöihin esimerkiksi tasa-arvon tai lasten oikeuksien näkökulmasta. Uskomusten kritisoiminen on yksinkertaisesti haitallisten ja ihmistä vahingoittavien uskomusten loogisten seuraamusten osoittamista.

Melkein aina se aiheuttaa pahaa mieltä, ja erityisesti räikeisiin lasten ihmisoikeusloukkauksiin kohdistuessaan se myös leimaa kohdetta. Pedofilia-asian käsittely vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on esimerkki tästä. Vähemmistöjen oikeuksia puolustavien näkökulmasta pyhien opinkappaleiden ja käytänteiden kritisointi näyttää helposti lestadiolaisia vastaan kiihottamiselta tai uskonrauhan rikkomiselta. Tämä perustuu harhaan uskonnosta yhtenä yhtenäisenä, yhteiskunnasta erillisenä järjestelmänä, jota harjoitetaan yksityisellä elämänalueella. Tällöin unohtuu uskonnon sisäisen dialogin lisäksi myös yhteiskunnan ja uskonnon välinen keskustelu.

Raskauttavin seikka Halla-ahon kannalta on korkeimman oikeuden mukaan hänen tietoinen loukkaamistarkoituksensa, sillä vilpittömän kritiikin esittäminen on sallittua. Uskonnollisten yhteisöjen sisäinen kritiikki vaiennetaan usein aivan samalla argumentilla. Asiasta käytetään myös toisenlaisia nimityksiä, kuten ”puhuminen väärässä hengessä” tai ”arvosteleminen”, johon usein vielä lisätään henkilöön käyvä leima esimerkiksi kritisoijan rikkinäisyydestä, vihasta tai huonosta omastatunnosta. Sillä, mitä ihminen sanoo tarkoittavansa tai tavoittelevansa, ei ole merkitystä.

Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa on ollut käytössä hoitokokouksia, joissa liikkeen arvostelusta epäiltyjä kutsutaan kuulusteluihin, arvioidaan heidän motiivejaan, tarkoituksiaan ja vaaditaan parannuksen tekoa.

Blogissaan Halla-aho kertoo: ”Suurin osa syyttäjän minulle osoittamista kysymyksistä koski tavalla tai toisella sitä, mitä olen tarkoittanut sanoessani Illmanista sitä tai tätä.” Oikeudenkäynnissä Halla-aho on kertonut joutuneensa vastaamaan esimerkiksi seuraavaan kysymykseen: ”Mitä tarkoitit toivottaessasi Mika Illmanille hyvää päivänjatkoa?” Tuomion jälkeen julkisuudessa paheksuttiin Halla-ahon henkilökohtaista, omasta tuomiostaan, eriävää mielipidettä. Parannusta ei saatu, mikä aiheutti valtaisaa paheksuntaa, erityisesti poliitikoissa.

Tavallinen puolustautumisargumentti uskonyhteisöissä on, että enemmistö ei ole syyllistynyt väärinkäytöksiin. Myös Halla-ahon tuomiossa tekstistä irrotetun ja sensuroitavaksi määrätyn lauseen katsottiin loukkaavan ja herjaavan suomalaisia muslimeja. Tällä perusteella mihinkä tahansa uskonyhteisöön kohdistettu kritiikki saa julkisen vallan tuomion, jos kritiikki sivuaa uskontokunnan pyhinä pitämiä asioita. Räikeätkään ihmisoikeusloukkaukset eivät ole riippumattomia näistä pyhistä asioista.

Vähemmistöasema ei saa olla suoja kritiikiltä, sillä myös vallankäytön, kärjistäen uhrin ja sortajan, positiot ovat muuttuvaisia ja näkökulmasta riippuvaisia. Joko tai asetelman sijaan todellisuudessa on kyse vallan matriisista, jossa positiot vaihtelevat ja uhri voi olla myös sortaja riippuen asiasta, tilanteesta ja näkökulmasta. Yhteiskunnallisessa keskustelussa taistellaan myös uhripääomasta ja sen tuomista eduista. Uhrin status joissakin asioissa ei kuitenkaan saa estää vastuuta toisissa asioissa, sillä silloin kärsivät heikoista heikoimmat, joilla ei usein ole mitään valtaa, edes omaan ruumiiseensa.

Uskontojen ”pyhän” suojeleminen ei kuitenkaan ole lainsäädännöllisesti yksinkertaista. Uskontojen sisällä käydään jatkuvasti keskusteluja, joissa uskontoon itsekin sitoutuvat henkilöt loukkaavat toisen saman uskonnon edustajan käsitystä pyhästä.

Kuten Elina Vuola kirjoittaa (HS 16.3.2006) erityisesti pyhiin kirjoituksiin perustuvat uskonnot ovat sidottuja jatkuvaan tulkintaan. Keskeistä on, kenellä on valta tulkita tekstejä ja mihin yhteiskunnallisiin ja eettisiin tavoitteisiin tulkinta liittyy.

Kun tuomioistuimet kriminalisoivat loogisten johtopäätösten tekemisen uskonnollisista uskomuksista, ne implisiittisesti antavat julkisen vallan hyväksynnän tietylle uskontulkinnalle. Mikä olisi ollut esimerkiksi islamin perinteisiä näkemyksiä naisen asemasta kritisoineen syntyperältään somalialaisen Ayaan Hirsi Alin kohtalo Suomessa? Uskomukset, joita esimerkiksi naisten ja lasten puolustajat haluavat uudistaa, ovat usein juuri niitä ”pyhiä asioita”, joiden analyyttinen eritteleminen loukkaa uskonnollisia tunteita.

Kirjoitus julkaistu 24.7.2012 klo 12, muokattu 3.8.2012 klo 16.45.