Onko EU:n finanssipolitiikka liian kireää?

Kritiikki EU:n säästöpolitiikkaa kohtaan on taas yltynyt. Moni ekonomisti, esimerkiksi Paul Krugman, Paul de Grauwe, Jonathan Portes ja Pertti Haaparanta syyttävät unionin talouspolitiikan päättäjiä liian kireästä finanssipolitiikasta.

Kriitikkojen mielestä menonleikkaukset ja veronkorotukset eivät vain heikennä kasvua ja lisää työttömyyttä vaan myös haittaavat velkaantumiskehityksen katkaisemista: kokonaistuotanto supistuu niin paljon, että velan bkt-osuus jopa kasvaa.

Ovatko siis talouskomissaari Olli Rehn virkamiehineen, EKP ja EU:n velkojamaiden valtionvarainministerit tumpeloita, jotka eivät ymmärrä makrotaloustieteen opetuksia?

Ehkei asia ole aivan näin yksinkertainen, vaikka maineikkaiden ekonomistien analyysiä ei voikaan ohittaa olan kohautuksella.

Finanssipolitiikan kiristäminen sellaisenaan pienentää lyhyellä aikavälillä kysyntää ja lisää työttömyyttä.

Vallitsevissa oloissa kiristyksen kielteinen kasvuvaikutus on useasta syystä normaalia suurempi.
Pahassa taantumassa olisikin ideaalista politiikkaa välttää julkisen talouden kiristyksiä.

Sen sijaan pitäisi elvyttää ja toteuttaa uudistuksia, jotka vahvistavat ajan mittaan julkisen talouden tasapainoa parantamalla talouden kasvukykyä ja hillitsemällä menojen kasvua. Miksi tällaista politiikkaa ei ole harjoitettu vuoden 2009 elvytyksen jälkeen?

Vastaus on uskottavuuden puute. Ongelmamaiden velanhoitokykyyn ei luoteta. Sijoittajat vaativat korkeaa korkoa tai kieltäytyvät rahoituksesta.

Reaktio on luultavasti ollut ylimitoitettu, mutta korkovaatimuksilla on myös maiden tilanteeseen liittyvä perusta. Epäluottamus perustuu korkeaan velkatasoon ja sitä joka vuosi lisääviin alijäämiin. Velkatason nousu johtuu voittopuolisesti alijäämistä, ei niiden supistamisen bkt-vaikutuksesta.

Markkinoilla ei myöskään ole luottamusta niiden kykyyn vähentää kestävästi velkatasoa tulevaisuudessa. Pitkäaikainen huono tuottavuus ja poliittisen järjestelmän heikko kyky harjoittaa vastuullista uudistuspolitiikkaa ovat myrkkyä luottamukselle. Italian vaalitulos on tässä suhteessa huono uutinen.

Kun markkinoilta ei ole saanut velkarahaa, ongelmamaiden vaihtoehtoina on ollut jättää velat maksamatta ja ajaa niin sanottu perusjäämä – alijäämä pois lukien korkomenot – heti nollaan, tai pyytää rahoitustukea muilta valtioilta.

Ne ovat tukeen suostuneet, koska vaihtoehdon seuraukset on arvioitu koko euroalueelle paljon pahemmiksi.

Tuen ehdoksi on asetettu, että maat ryhtyvät heti sekä julkisen talouden säästötoimiin että kasvua lisääviin rakenneuudistuksiin. Se on kohtuullinen vaatimus. Voi aina debatoida siitä, ovatko ehdot kaikilta osin parhaita mahdollisia.

Mutta on ilmeistä, että rahoitustuen ehtona vaadittu budjettisopeutuskin on ollut pienempi kuin mihin maat ilman tukea olisivat olleet pakotettuja.

Edellä todettu ei koske maita, joiden velanhoitokykyyn luotetaan. Niiden tulisikin pidättyä välittömistä budjettileikkauksista, jos luottamus velanhoitoon voidaan muuten säilyttää. Se auttaisi niitä itseään ja muuta Eurooppaa.

Suomi on yksi näistä maista. Hallituksen soisi muistavan tämän, kun se nyt punnitsee leikkauksia ja rakenneuudistuksia.